Kun maailma kolkuttaa ovellesi

Tässä eräänä päivänä ovikello soi. Oven takana seisoi kaksi kauniisti puettua ystävällisesti hymyilevää naista. Arvasin heti, että he olivat Jehovan todistajia.

Jehovan todistajathan ovat siitä mielenkiintoisia tapauksia, että he menevät aina suoraan asiaan sen kummemmin kiertelemättä ja kysyvät heti jonkin vaikean aloituskysymyksen. Niin nytkin, muistaakseni aloittivat kysymällä mielipidettäni maailmankaikkeuden ja jumaluuden suhteesta.

(Muistan erään kerran, kun lapset olivat vielä tosi pieniä, ja eräs Jehovan todistaja aloitti keskustelun kotiovellamme kysymällä tiedänkö, että kaikki ihmiset joutuvat HELVETTIIN. Pienet lapset jaloissani meinasi mennä pasmat sekaisin.)

Mutta palataanpa ovellani seisoviin todistajiin. Kuten tapanani on, kerroin näillekin naisille ystävällisesti, että perheelläni on oma näkemyksensä uskonasioista ja pysymme kannassamme, joten meitä ei pysty käännyttämään.

Mikä lie minuun iski, sillä en pystynyt vastustamaan kiusausta (se käy yhä vaikeammaksi, mitä enemmän ikää tulee mittariin). Niinpä minun oli pakko jatkaa juttua.

Kun nyt kerta he tulivat ovelleni jakamaan omaa sanomaansa, niin katsoin oikeudekseni antaa vastalahjana palan omaa sanomaani. Lisäsin siis, että näin ulkopuolisena on vaikea ymmärtää jehovien ehdottomuutta ja että toivoisin heille hieman enemmän suvaitsevaisuutta, myötätuntoa lähimmäistä kohtaan ja vähemmän ahdaskatseisuutta.

Naiset tietenkin innostuivat kysymään, mistä olin saanut sellainen käsityksen todistajista, että he olisivat ahdaskatseisia! Totesin, että heidän uskontonsa muun muassa opettaa karttamaan niitä, jotka ovat eronneet seurakunnasta.

Vanhempi naisista vastasi, että he eivät tee päätöksiä elämässään tunteella vaan noudattavat Raamatun oppeja ja että jokainen, joka tulee heidän yhteisönsä jäseneksi, tietää yhteiset pelisäännöt. Tämän tulkitsin niin, että on turha olla yllättynyt poissulkemisesta tai karttamisesta, jos tuleekin toisiin aatoksiin ja päättää erota kirkosta.

Ihmettelin kuitenkin ääneen, että syntyyhän yhteisöön lapsia, jotka eivät millään muotoa itse valitse uskoaan vaan heidät kasvatetaan siihen. Jos nämä lapset jonain päivänä päättävät erota yhteisöstä, heidät kielletään ja omat vanhemmat alkavat karttaa lastaan. Tätä ainakin minun on todella vaikea ymmärtää.

Tähän vanhempi naisista ei osannut vastata närkästyneenä muuta kuin että he perustavat kaiken Raamattuun, ja Raamatussa opetetaan toimimaan juuri näin, karttamaan. Nuorempi nainen painoi tässä vaiheessa katseensa alas ja oli aivan hiljaa.

Tunsin myötätuntoa häntä kohtaan. Mitähän hänen päässään sillä hetkellä liikkui? Tunsikohan hän monta ihmistä, joita tulee karttaa?

Lopuksi vanhempi nainen totesi, että heille on aivan yhdentekevää, miten muu maailma näkee heidät ja pitävätkö muut heitä suvaitsemattomina vai ei. He toimivat omien sääntöjensä mukaan ja sillä sipuli. Tähän totesin, että kunnioitan kaikkien ihmisten uskontoja mutta ajattelen myös niin, että ilman dialogia emme voi oppia mitään toisiltamme.

Toivotimme lopuksi toisillemme hyvät päivänjatkot ja jäin miettimään, oliko kovin järkevää ylipäänsä keskustella naisten kanssa. Aika nopeasti nytkin huomasin, että vastassa on kiviseinä, jonka läpi on mahdoton päästä.

Äidin- tai isänrakkaus on itselleni elämän kantava, lähes pyhä voima ja rakkauden muodoista se väkevin. Kun joku yhteisö pyrkii sen rakkauden murtamaan, jään sanattomaksi.

Koen myös aina hieman pelottavana tilanteen, jossa keskustelun toinen osapuoli on fanaattisen vakuuttunut omasta kannastaan eikä jätä yhtään tilaa muille näkemyksille. Silloin tekee mieli perääntyä ja jättää sanomatta.

Ja silti: jos me kaikki vain vaikenemme suvaitsemattomuuden edessä, miten mikään voisi koskaan muuttuakaan? Etenkään silloin, kun se kolkuttaa kotiovellasi.

Tai allekirjoittaa asetuksen toisensa perään välittämättä niiden maailmanlaajuisista seurauksista…

Mainokset

Päivän paras hetki

Istuin eilen täpötäydessä junassa. Ympärilläni istui minulle tuntemattomia ihmisiä katseet liimattuina läppäreihin ja älypuhelimiin. Itsekin naputtelin työkonettani.

Kuuntelin napit korvilla musiikkia spotifysta. Äkkiä yksi lempibiiseistäni alkoi soida korvissani. Nostin katseen ruudusta ja katsahdin ikkunasta ulos. Silmieni ohi vilisi metsää ja peltoja sekä illan hämärään laskeutuvaa suomalaista järvimaisemaa. Kaunista sellaista.

Minua hymyilytti. Tajusin, että tämä on päiväni paras hetki. Juuri se lyhyt hetki siinä.

Kuuntelin edelleen biisiä ja yritin peitellä hymyäni, koska hullunahan vierustoverit olisivat minua pitäneet, jos olisin istunut virnuilemassa itsekseni. (Niinhän me suomalaiset tehdään, kätketään onnemme.)

Hetkeäni olisi voinut kutsua erilaisten hyvinvointioppien mukaisesti täydelliseksi läsnäolon hetkeksi. Olin keskittynyt siihen mitä tein, kukaan ei häirinnyt minua tai vaatinut jotain ja sain vain olla omissa ajatuksissani. Hyvä biisi oli kirsikka kakkuni päällä.

Päivän paras hetkeni on aina vähän erilainen. Jonain päivänä se on nauruun repeilyä ystävän kanssa, toisinaan sydämen pakahtumista rakkaudesta lapsen halatessa. Joskus saavutan onnen tunteen luistellessani pimeässä illassa, toisena päivänä koen suurta iloa rötköttäessäni torkkupeiton alla sohvalla tehden ei-yhtään-mitään ja jutellen ei-yhtään-kenenkään kanssa.

Keho ja mieli tarvitsevat niin eri asioita eri päivinä. Ilon läikähdys tai onnen tunne tulee yhtäkkiä, kysymättä ja itsestään ilmoittamatta. Kun vain jättää sille oven auki.

Sillä toki onnen tunteen saavuttamisen eteen voi itse tehdä paljonkin. Voi jättää pyykit koneeseen ja lähteä lenkille. Voi jättää olkkarin lattian raivaamatta ja lukea kirjaa. Voi jättää ylityöt tekemättä ja keittää kupin teetä. Tai pitää kotidiscon. Tehdä mitä huvittaa. Raivata kalenterista epämiellyttävät asiat. Kuulostella itseään ja luottaa siihen, ettei maailma kaadu pikkuasioihin.

Kuinka monta asiaa elämässä on loppuviimeksi sellaisia, joihin joku ulkopuolinen sinut pakottaa? Käsi sydämellä. Suurimman osan valinnoista teemme itse. Sitä onkin muuten vaikea myöntää.

Toivottavasti sinun päivässäsi oli tänään paras hetki. Ellei ollut, voisiko sen aika olla nyt?!

Mitä rahalla ei saa

On ollut vuosia, jolloin jouluvalmistelut ja joulun vietto ovat olleet niin intensiivisiä, että joulun jälkeen olen mielessäni tehnyt listan asioista, jotka aion tehdä seuraavana jouluna toisin.

Olen muun muassa päättänyt olla lähettämättä joulukortteja, koska hommaan on mennyt niin paljon aikaa ja energiaa. Aivan turhaa touhua pelata liiman ja glitterin kanssa!

Kerran päätin, että koska pienet lapsemme nukkuivat niin huonosti kyläpaikoissa, niin seuraavan joulun vietämme omassa kodissa vaikka maailma kaatuisi. Olen myös päättänyt, että lahjoja ostetaan seuraavana jouluna paljon vähemmän ja että ensi vuonna syön vähemmän suklaata.

No, seuraavan joulun lähestyessä olen tietenkin aina pyörtänyt pyhät päätökseni. Joulukortit ovat taas lähteneet matkaan, ja joulua on vietetty muualla kuin kotona. Vuosi on pitkä aika unohtaa.

Tänä jouluna päätimme jo hyvissä ajoin, että vietämme joulua mummoloissa eikä kotona. Joulu oli oikein onnistunut ja mukava, vaikka etukäteen haikailinkin hieman kotijoulun perään.

Lanttulaatikon voi ostaa marketista mutta jouluna annettuja halauksia ei. Tämän oivalsin jälleen kerran entistä syvemmin.

Ehkä joulun ei-uskonnollinen tarkoitus on opettaa epäitsekkyyttä kaikissa muodoissa: annetaan lahjoja mutta myös luovutaan jostain, kuten vaikka yöpaidassa vietetystä kotijoulusta, jotta toisille tulisi hyvä mieli. Ja kas, siinä sivussa huomaa itsekin saavansa iloa ja joulumieltä.

Joulun kaunein hetki minulle oli, kun lauloimme joululauluja isäni ja tyttäreni kanssa mummin keittiössä. ”Joulupuu on rakennettu…” Tai se, kun tyttäreni lauloi automatkalla Let It Go:ta soivan lahjakirjansa säestyksellä illan jo hämärtyessä.

Rakkautta, rakkautta.

Jos siis mietin, mitä päätöksiä tekisin ensi vuodeksi tämän joulun perusteella, listani näyttäisi tältä:

  1. Vietä joulua rakkaimpien kanssa, vaikka matkustaminen tuntuisikin etukäteen ajateltuna rutistukselta.
  2. Älä stressaa lahjoja tai ruokia: kaikkea on yleensä riittävästi.
  3. Kun lapsi pyytää pelaamaan Unoa, sano kyllä. Lue oma kirjasi sitten myöhemmin. (Esimerkiksi kymmenen vuoden päästä.)

Hyppysellinen satupölyä päivääsi

 

Olen erittäin epäempiirisin metodein havainnoinut, että ne vanhemmat, joille on pienenä luettu tai jotka itse pitävät lukemisesta, lukevat myös lähes tulkoon automaattisesti lapsilleen.

On myös  vanhempia, jotka eivät rakasta lukemista mutta ovat sen verran fiksuja, että ymmärtävät lukemisen hyödyt ja lukevat lapsille ikään kuin ”lääkärin määräyksestä”, koska se hyödyttää lasta.

Jäljelle jäävät ne vanhemmat, jotka eivät osaa tarttua kirjaan eivätkä näe niistä saatua iloa ja hyötyä. Oma elämä saattaa myös olla selviytymistä päivästä toiseen, eikä siinä paljon kirjoilla ole sijaa.

Tämän takia on äärimmäisen tärkeää, että päiväkodeissa, kerhoissa ja kouluissa käytetään aikaa kirjojen lukemiseen ja kannustetaan lapsia käyttämään kirjaston palveluita.

Suomen Unicef myönsi kirjailija Timo Parvelalle Lapsen oikeuksien vaikuttaja -tunnustuksen marraskuussa. Parvelan todettiin tehneen ansioitunutta työtä lasten oikeuksien puolesta lastenkirjallisuuden saralla.

Parvela toivoi lastenkirjallisuuden saavan lisää näkyvyyttä tunnustuksen myötä. Yhdyn tähän toiveeseen. Parvela totesi seuraavaa:

”Toivon, että jokaisella lapsella olisi ympärillään linna, joka on muurattu tarinoista. Tarinat suojelevat lasta matkalla turvalliseen aikuisuuteen.”

Tämän kauniimmin tätä ei voi sanoa! Ihan liikutun tätä ajatellessani.

Sadut ja tarinat voivat olla juuri se untuvapeitto, johon lapsi saa kääriytyä, kun maailma on kylmä ja yksinäinen. Ne muodostavat linnan, jonka muurien taa voi piiloutua ja unohtaa elämän kurjat puolet hetkeksi.

Nuo kirjojen tarinat voivat olla se portti, joka avaa silmien eteen aivan toisenlaisen maailman, sellaisen jota kannattaa tavoitella. Sellaisen, josta haaveilla ja johon kaivata.

Jos pystyisin, kiertäisin jokaisen yksinäisen lapsen luona, ottaisin kainaloon ja lukisin Pepistä, Onni-pojasta, Jasonista ja Prinsessa Pikkiriikistä. Naurattaisin Tatun ja Patun toilailuilla ja kertoisin, miten ihana Onnelin ja Annelin kotitalo on. Hukuttaisin lapsen riimeihin ja loruihin, seikkailuihin ja sanoihin.

Toisin sanoen: antaisin mielikuvitukselle siivet. Sillä niitä jos joitain tässä elämässä tarvitsee! Me aikuiset vain olemme saattaneet unohtaa sen.

Ei luovuteta lasten eikä itsemme suhteen. Ei alistuta tablettien ja älypuhelimien diktatuuriin. Jokainen meistä voi tarvita arkeensa sipauksen satua ja seikkailua.

Linnan voi muurata yksi tiili kerrallaan, kun vain uskaltaa hypätä sadun vietäväksi.

Jääterapiaa

Olen keksinyt itselleni uuden uran, jonka toteuttaisin välittömästi, jos asuisin Yhdysvalloissa: ryhtyisin laillistetuksi FrozenTM-terapeutiksi. (Toim. huom. Siksi Yhdysvalloissa, että siellä riittäisi asiakkaita tällekin idealle.)

FrozenTM-terapian idea olisi vapauttaa ihmisessä piilevät voimavarat valloilleen ja päästää entisestä irti.

Terapia aloitettaisiin tekemällä hiuksiin muodonmuutos: ponnarilla olevat pitkät hiukset vapautettaisiin liehumaan vapaana, ja lyhyen polkkatukan päälle aseteltaisiin pitkät peruukkiletit.

Terapian toisessa osassa mentäisiin rauhalliseen tilaan, jossa keinuttaisiin ja huojuttaisiin silmät kiinni Let It Go:n intro-osan tahtiin, verkkaisesti ja kaihoisasti. Tuulikone toisi tilaan aidon tuulen ja tuiverruksen tunteen. Ajateltaisiin kaikkea vääryyttä maailmassa ja halattaisiin itseä lujasti musiikin tahtiin.

Terapian kolmannessa ja ratkaisevassa osassa terapoitava saisi kiskaista yltään kiristävät jakkupuvut ja mahan kohdalta liian tiukat farkkunsa ja vaihtaa ne ihanan kimaltelevaan ja röyhelöiseen prinsessamekkoon, sellaiseen jota hän toivoi lapsena joulupukilta muttei ikinä kuitenkaan saanut.

Mekko yllään terapoitava saisi tanssia ja huutolaulaa Let It Go:n kertsiä niin lujaa kuin tahtoisi. Let it go! Let it go! Kiltti tyttö mennä saa!

Terapeutti eli minä tanssisin villisti mukana, huutelisin feministisiä iskulauseita sekaan ja yhdessä terapoitavan kanssa voimaantuisimme ja vannoisimme, ettemme koskaan enää alistu mihinkään bullshittiin emmekä ainakaan 80 sentin euroon.

Tämän jälkeen kävisimme yhdessä pulahtamassa jääkylmään veteen edelleen sama kimallemekko päällä, koska we can do it, f*** the rules!

Viimeisessä osassa saattelisin terapoitavan 1-luokan lennolle Nepaliin reppu täynnä kimalletumppuja ja pitkien hiusten hoitoainetta. Vuorien rinteillä terapoitava päästäisi irti viimeisistäkin entisen elämän rippeistä.

Kun sitten terapiahuoneeni ovelle kolkuttaisi Disneyn lakimiesarmeija ja haastaisi minut oikeuteen Disneyn tuotemerkin väärinkäytöstä, voittaisin jollain ihmeen konstilla kaikki syytteet itseäni vastaan.

Salainen aseeni oikeudessa olisi luonnollisesti idolini & asianajajani Alicia Florrick. Kun sitten istuisimme Alician kanssa drinksulla juhlistamassa voitettua juttua ja Alicia olisi juuri kertomassa minulle, miten sen Jason-komistuksen kanssa oikein kävi…

”Äiti! Mikset tuu jo pyyhkimään…?!”

Öh. Kröhöm.

”Äiti tässä vain vähän oli omissa ajatuksissaan. Tullaan!”

Välinpitämätön ja väkivaltainen

Kirjoitin viimeksi riittämisen ja riittämättömyyden tunteista. Näitä tunteita ei ainakaan vähentänyt juuri tällä viikolla ainakin somessa esiin noussut kohu Helsingin kaupungin lähisuhdeväkivaltakampanjasta, jonka tarkoitus oli herätellä vanhempia huomioimaan lapsiaan paremmin ja olemaan heille enemmän läsnä. Kampanjavideon voi katsoa täältä.

Syylliseksi kampanjassa asetettiin ainakin välillisesti älypuhelimet ja tietokoneet ja niiden ääressä viihtyvä äiti, joka aiheuttaa välinpitämättömyydellään lapselleen väkivallan uhkan.

Itse en saa kampanjasta mitään otetta. En ymmärrä yhteyttä älypuhelimen ja lähisuhdeväkivallan välillä. Jos kampanjan on tarkoitus herättää vähentämään älypuhelinaikaa, ymmärrän pointin. Mutta jos tarkoitus on varoittaa lähisuhdeväkivallasta, niin kuin kai oli, kampanja menee mielestäni metsään.

Vihjaileeko kampanja, että lapsi voi joutua väkivallan uhriksi, koska äiti ei huomaa merkkejä tai oireita, kun on niin uppoutunut someen? Tapahtuuko näin useinkin?

Vai aiheuttavatko älypuhelimet niin suuria raivotiloja aikuisessa, että sen jälkeen hänen tekee mieli käydä lapseen käsiksi?

Myös Väestöliitto kampanjoi paraikaa työelämän ja perhe-elämän yhdistämisen eri vaihtoehdoista kampanjalla nimeltä ”Maailman paras syy”. Kampanjavideon voi katsoa täältä.

Varoitus: videota ei kannata katsoa, jos takana on kiireinen työpäivä, jonka aikana ei ole ehtinyt viettää tunneittain aikaa lasten kanssa.

Videolla isä puhuu koko ajan työasioita kännykkään ja äiti juoksee taksiin ja lentokentälle tukka hulmuten. Lapsi jää vähälle huomiolle ja yksin.

Katsottuani videon mietin, saadaanko tällä videolla todella vanhempia toimimaan ja lyhentämään työpäiviään? Itselleni tuli videosta epämiellyttävä olo, ja niin kai on tarkoituskin. Mutta onko vaativan työn tekeminen aina automaattisesti huono ratkaisu ja pois lasten hyvinvoinnista?

Videolla pienellä pojalla ei ole mitään tekemistä, kun äiti on työmatkalla. Poika pelaa yksin kännykkäpeliä ja ikävöi. Aika suoraviivainen mainoskäsikirjoitus ottaen huomioon, että suurimman osan aikuisten työajasta lapset viettävät kuitenkin joko päiväkodissa, koulussa tai aamu-/iltapäivähoidossa. Kouluikäisillä lapsilla on yleensä myös kavereita, joiden kanssa he viettävät iltapäivätunteja.

Perheissä on usein myös toinen vanhempi, joka ”tuuraa” työmatkalla olevaa vanhempaa, tai isovanhempia, joita soittaa hätiin. Työmatka ei siis automaattisesti tarkoita sitä, että lapsi on yksin.

Myönnän, että nykyvanhemmilla on usein (liian) monta rautaa tulessa ja herättely lasten kanssa olemiseen on tervetullutta. Ei jatkuva kännykkään puhuminen tai töiden tekeminen lapsen läsnäollessa ole reilua.

Mutta syyllistämisen käyttäminen keinona on mielestäni outoa. Eikö hallitus kampea tälläkin hetkellä oikein olan takaa naisia kotoa työelämään ansaitsemaan veromarkkoja, mieluiten mahdollisimman nopeasti lapsen saamisen jälkeen? Jos palaat töihin, saat sitten palkaksi syyllistämistä siitä, että lähdet työmatkalle. Vieläpä lentokentän kautta. Sussiunakkoon.

Kummitteleeko Väestöliiton kampanjan yllä jonkinlainen pullantuoksuisen kotiäidin haamu…? Miehiä väheksymättä.

Vertaan usein nykytilannetta omaan lapsuuteeni. Vanhempani tekivät varmasti ainakin yhtä pitkää päivää kuin me nyt. 1970-luvulla ei ollut joustavia työaikoja ja etätöitä. Monet kodin työtkin veivät enemmän aikaa, kun ei ollut tiskikoneita, einesruokaa tai verkkopankkia.

Älypuhelimia ei myöskään ollut, mutta sanomalehden taakse saattoi kätkeytyä. Oliko se välinpitämättömyyttä? En usko, että vanhempani olivat enemmän läsnä kanssamme kuin olen nyt omien lapsieni kanssa. Eiköhän kumpikin sukupolvi ole joskus halunnut kadota omien ajatustensa pariin ja olla hetken poissaoleva.

Tämä ei kuitenkaan ole missään nimessä välinpitämättömyyttä. Eikä se tarkoita sitä, että hetkellinen välinpitämättömyys lasta kohtaan johtaa jotenkin mutkattomasti lähisuhdeväkivaltaan.

Perheväkivalta taas on niin vakava asia, että sen vastainen työ ansaitsisi ihan kunnolliset kampanjat. Tuo ensimmäisessä kampanjassa luotu väkivallan suhde älypuhelimiin jää kummittelemaan päähäni vielä pitkään.

Millä muulla tavalla asiaa olisi voitu tuoda esille niin, että viesti olisi ymmärretty oikein?

Riitänkö? Riitätkö?

Toisinaan viikot ovat niin täyteen ahdettuja että heikompaa hirvittää.

Talvi vyöryy yllättäen päälle, ja koko perheen talvivaatevarastot vaativat pikaista päivitystä. Lumitöitä täytyy tehdä ja rikkoutuneita toppahousuvetskareita on korjailtava.

Töissä riittää kiirettä, ja samalle viikolle osuu myös muutama muu meno, jotka tuntuivat hyvältä idealta vielä silloin, kun kalenteri ammotti tyhjyyttään, enää eivät niinkään.

Aamuisin väsyttää, iltaisin väsyttää. Kahvia kuluu enemmän kuin maha kestäisi, ja lapaluiden ympäriltä on kadonnut tuntoaisti jo monta päivää sitten.

Läppärin ylle kaartuneesta rangastani voisi tehdä kipsivalun ja laittaa sen museoon esille nimikkeellä ”Homo sapiens epäergonomisessa työskentelyasennossa, 2010-luvulta jKr.”.

Aamuisin lähetän koulumatkalle lapseni ja samalla jonnekin lumipöperön keskelle hiljaisen toiveen, että autoilijat juuri tänään hidastaisivat suojatien kohdalla. Iltaisin nukutan lapsen, jota harmittaa äidin poissaolot kotoa ja liika läppärin naputtaminen.

Samalla tekemättömien asioiden listani pitenee. Elämmehän googlaa-se-itse-yhteiskunnassa, jossa kaiken saa hoitaa ihan itse verkossa, kun vain löytäisi ne tunnukset. Kaipaan aikoja, jolloin kiltti täti pankissa/postissa/kaupassa/virastossa teki asioita puolestani.

Koko maailma tuntuu olevan sekaisin. En enää ymmärrä, mitä rapakon takana asuvien ihmisten päässä liikkuu. Maapallon tulevaisuus huolestuttaa, yhtä lailla koulussa piposta toiseen hyppivät täit ja jalkaani mahdollisesti muotoutumassa oleva vaivaisenluu.

Kaiken keskellä koen ohikiitäviä kiitollisuuden hetkiä. Saan soiton isoäidiltä, joka on ilahtunut hänelle lähettämästäni lämpimästä takista. Vietän aikaa ystävieni ympäröimänä ja tunnen suurta iloa. Vedän naurusta kikattavaa lasta pulkassa.

Ymmärrän, että olen onnekas tämän kaiken päälleni hyökyvän elämän äärellä. Etuoikeutettu, tärkeä.

Suurin osa elämääni koskevista päätöksistä on myös omassa kädessäni. Kukaan ei pakota minua näihin asioihin, olen ne itse valinnut/toivonut/halunnut. Voin aivan hyvin kieltäytyä asioista, jos en niihin repeä.

Koetan olla armollinen itselleni ja toisille. Näinä aikoina maailma tuntuu tarvitsevan hieman enemmän torkkutäkin alla köllöttelyä ja vähän vähemmän hampaat irvessä tapahtuvaa suorittamista.

Minä riitän. Sinä riität.