Äiti karkuteillä

IMG_9609.JPG

Asioita, joihin kiinnittää huomiota oleskellessaan jonkin aikaa ilman perhettä toisella paikkakunnalla:

Hotellihuoneessa. On. Niin. Hiljaista. Että. Kuulen. Oman. Hengitykseni.
En herännyt öisin kertaakaan. Ja se on yhtä ihanaa kuin ajattelinkin sen olevan.

Hotellihuoneen haluaa pitää pedanttisen siistinä. Kerrankin tavarat pysyvät paikoillaan ja jos joku on hukassa, syypää ei ole 5-vuotias tavaroiden kanniskelija vaan 40-vuotias tavaroiden hukkaaja.

On juuri niin mahtavaa ahmia nettisarjoja liian monta osaa kerrallaan kuin olin fantasioinutkin. Etenkin Handmaid’s Talea HBO Nordicilta. Hyytävän hyvä! Nautintoa ei tällä kertaa keskeytä yksikään unissakävelijä, -huutelija tai muu viereentunkija. (En muuten avannut televisiota kertaakaan. Siis sitä pöydällä nököttävää mustaa laitetta.)

Sitä helposti yrittää luoda muutamassa päivässä itselleen jonkun rutiinin, kuten kulkea samaa bussireittiä sairaalaan tai käydä samassa ruokakaupassa. Saa ikään kuin hetken leikkiä, miltä tuntuisi oikeasti asua täällä. Löytäisinkö perille, tottuisinko ihmisvilinään? Tykkäisinkö taas asua isommassa kaupungissa, kuten nuorena? (Vastaus: en.)

Turistiakin on ihan hilpeää leikkiä tutussa kaupungissa, jossa yleensä käy vain töissä. On ihan pakko vierailla yhdessä museossa ja kirkossa ja miettiä, miltä kaupunki näyttää niiden oikeiden turistien silmissä, jotka vierelläni nähtävyyksiä pällistelevät. Itsehän olen melkein paikallinen, toim. huom. En ainakaan ostanut mitään siitä kaupasta, jonka oven vieressä seisoi täytetty poro.

Houkutuksia on enemmän kuin kotikylillä, ja niihin on helppo sortua. Jokainen smoothiebaari tai hajusaippuakauppa on potentiaalinen mahdollisuus. ”Nyt kun kerrankin olen näiden lähellä, ja mulla on vähän niin kuin loma, ja lapsetkaan ei ole vieressä monkumassa herkkuja….” Ja tähän kassakoneen kilinä-ääntä.

Aika tuntuu mystisesti katoavan jonnekin. 3,5 päivää yksin kuulosti etukäteen siltä, että siinä ajassa ehtii lukea yöpöydälle unohtuneen kirjan, reippailla kuin ei koskaan ennen ja kierrellä kaikki kaupungin päänähtävyydet. No ei ihan ehtinyt. Mutta ehti sentään syödä monta hotelliaamupalaa ja ajatella paljon ihan omia ajatuksia (sellaisia jotka eivät liittyneet esimerkiksi lastenvaatteiden inventointiin). Ja siinä sivussa ehti myös ehkä pelastaa yhden ihmishengen (tai ainakin tehdä parhaansa, jotta siinä niin kävisi).

Viimeisenä muttei vähäisimpänä: kotiin on itkettävän ihana palata. Lapset näyttävät paljon suloisemmilta kuin ennen, kodin sotku ei häiritse (kauheasti), ja lasten korviasärkevä älämöly on hetken aikaa jopa hellyttävää. Ja kun vielä siippa huokaisee, miten raskasta yksinhuoltajan elämä on ollut, sitä melkein tuntee silmäkulmansa kostuvan: kyllä niillä minua ikävä on ollut.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s