Äiti karkuteillä

IMG_9609.JPG

Asioita, joihin kiinnittää huomiota oleskellessaan jonkin aikaa ilman perhettä toisella paikkakunnalla:

Hotellihuoneessa. On. Niin. Hiljaista. Että. Kuulen. Oman. Hengitykseni.
En herännyt öisin kertaakaan. Ja se on yhtä ihanaa kuin ajattelinkin sen olevan.

Hotellihuoneen haluaa pitää pedanttisen siistinä. Kerrankin tavarat pysyvät paikoillaan ja jos joku on hukassa, syypää ei ole 5-vuotias tavaroiden kanniskelija vaan 40-vuotias tavaroiden hukkaaja.

On juuri niin mahtavaa ahmia nettisarjoja liian monta osaa kerrallaan kuin olin fantasioinutkin. Etenkin Handmaid’s Talea HBO Nordicilta. Hyytävän hyvä! Nautintoa ei tällä kertaa keskeytä yksikään unissakävelijä, -huutelija tai muu viereentunkija. (En muuten avannut televisiota kertaakaan. Siis sitä pöydällä nököttävää mustaa laitetta.)

Sitä helposti yrittää luoda muutamassa päivässä itselleen jonkun rutiinin, kuten kulkea samaa bussireittiä sairaalaan tai käydä samassa ruokakaupassa. Saa ikään kuin hetken leikkiä, miltä tuntuisi oikeasti asua täällä. Löytäisinkö perille, tottuisinko ihmisvilinään? Tykkäisinkö taas asua isommassa kaupungissa, kuten nuorena? (Vastaus: en.)

Turistiakin on ihan hilpeää leikkiä tutussa kaupungissa, jossa yleensä käy vain töissä. On ihan pakko vierailla yhdessä museossa ja kirkossa ja miettiä, miltä kaupunki näyttää niiden oikeiden turistien silmissä, jotka vierelläni nähtävyyksiä pällistelevät. Itsehän olen melkein paikallinen, toim. huom. En ainakaan ostanut mitään siitä kaupasta, jonka oven vieressä seisoi täytetty poro.

Houkutuksia on enemmän kuin kotikylillä, ja niihin on helppo sortua. Jokainen smoothiebaari tai hajusaippuakauppa on potentiaalinen mahdollisuus. ”Nyt kun kerrankin olen näiden lähellä, ja mulla on vähän niin kuin loma, ja lapsetkaan ei ole vieressä monkumassa herkkuja….” Ja tähän kassakoneen kilinä-ääntä.

Aika tuntuu mystisesti katoavan jonnekin. 3,5 päivää yksin kuulosti etukäteen siltä, että siinä ajassa ehtii lukea yöpöydälle unohtuneen kirjan, reippailla kuin ei koskaan ennen ja kierrellä kaikki kaupungin päänähtävyydet. No ei ihan ehtinyt. Mutta ehti sentään syödä monta hotelliaamupalaa ja ajatella paljon ihan omia ajatuksia (sellaisia jotka eivät liittyneet esimerkiksi lastenvaatteiden inventointiin). Ja siinä sivussa ehti myös ehkä pelastaa yhden ihmishengen (tai ainakin tehdä parhaansa, jotta siinä niin kävisi).

Viimeisenä muttei vähäisimpänä: kotiin on itkettävän ihana palata. Lapset näyttävät paljon suloisemmilta kuin ennen, kodin sotku ei häiritse (kauheasti), ja lasten korviasärkevä älämöly on hetken aikaa jopa hellyttävää. Ja kun vielä siippa huokaisee, miten raskasta yksinhuoltajan elämä on ollut, sitä melkein tuntee silmäkulmansa kostuvan: kyllä niillä minua ikävä on ollut.

 

Mainokset

Joku tarvitsee apuani

17522535_10154663921327326_8540857854404935340_n

Arjessa ei välttämättä pysähdy usein miettimään omia pelkoja, sillä suurimman osan ajasta kaikki soljuu niin kuin aina ennenkin ja elämä on tuttua ja turvallista. Onneksi.

Kuitenkin tiedän, mikä minusta elämän pelottavin asia on. Se on eittämättä vakavasti sairastuminen ja/tai kuolema. Oma tai läheisteni. Pitkän elämän eläneen vanhuksen kuoleman voi vielä jotenkin hyväksyä, mutta liian nuorena kärsimään joutuvan kohtaloa on vaikea ymmärtää.

Olen onnekas, kun en joudu pelkäämään päivittäin lapseni hengen puolesta, kuten niin moni kroonisesti tai äkillisesti sairastuneen lapsen vanhempi joutuu. Samoin olen onnekas, ettei itselläni ole vakavaa sairautta, jonka vuoksi joutuisin laskemaan elinpäiviäni ja miettimään, mihin ne jäljellä olevat käyttäisin.

Jos kuitenkin leikin ajatuksella, että minä tai läheiseni sairastuisi todella vakavasti: mitä silloin toivoisin? Toivoisin varmaankin enemmän kuin mitään muuta, että löytyisi hoitokeino, joka pelastaisi elämän. Olisin siinä hetkessä täysin riippuvainen lääketieteestä, lääkäreistä ja muista alan ammattilaisista ja kiitollinen kaikesta saadusta avusta.

Entä jos käännän tilanteen toisinpäin ja mietin, mitä olisin itse valmis tekemään, että voisin auttaa vakavasti sairastunutta, itselleni tuntematonta ihmistä. Olisinko valmis ottamaan töistä sairaslomaa? Olisinko valmis asumaan viikon ajan erossa perheestäni? Olisinko valmis kestämään neulan pistoja, kipua ja epämukavuutta, joista kaikista kuitenkin tietäisin toipuvani nopeasti?

Kohdalleni on osunut sattuma, jonka todennäköisyys on pieni. Juuri minun kantasoluni voivat auttaa toista ihmistä elämään. Noin vuosi sitten liityin Kantasolurekisteriin, ja jo nyt minut on valittu kantasoluluovuttajaksi ihmiselle, joka sairastaa niin vakavasti, ettei tule selviämään ilman kantasolusiirrettä.

Valintani tuntuu ihmeelliseltä ja hämmästyttävältä. Hieman pelottavalta mutta myös hienolta. Tuntuu vahvasti siltä, että näin tämän kuuluukin mennä.

Niinpä olen päättänyt tyhjentää kalenterini ja astua hetkeksi mukavuusalueeni ulkopuolelle ja yritän auttaa tuota tuntematonta henkilöä niin konkreettisesti kuin se voi olla elämässä ylipäänsä mahdollista. Lahjoitan hänelle viikon aikaa elämästäni toivoen, että se tuo hänen elämäänsä lukemattomia viikkoja lisää.

Vaikka minua jännittää, tiedän tuota potilasta jännittävän vielä moninkertaisesti enemmän. Hänellä on paljon menetettävää, minulla ei paljoakaan. Vaikken tiedä potilaan elämästä mitään, en edes sitä asuuko hän Suomessa vai ulkomailla, olen juuri nyt hänen mahdollisuutensa elämään. Se on aika hurja ja nöyräksi laittava ajatus.

Aamulehdessä oli sattumalta tällä viikolla juttu Jaakosta, joka on myös aikeissa luovuttaa kantasoluja. Juttuun on koottu kaikki tärkeät faktat kantasoluluovutuksesta.

Tykkään Jaakon asenteesta: ”En auta siksi, että odottaisin vastavuoroisesti jotakin takaisin. Vaan siksi, että kun joku tarvitsee apua, sitä annetaan.”

Kantasolurekisteriin voi liittyä 18-40-vuotias perusterve ihminen. Tarkemmat ohjeet ja mahdolliset esteet liittymiselle löydät täältä.