Elämässä, siskoni, elämässä

En kauheasti pidä sanasta ”ruuhkavuodet”, vaikka aika hyvin se kuvaa nelikymppisen äipän elämää. Tosin ei tässä missään ruuhkassa seisota. Pikemminkin posotellaan ohituskaistalla hiturien ohi hieman yli nopeusrajoituksien.

Onhan sitä omiakin asioita mietittävänä, mutta viime aikoina aika paljon myös muiden asioita. Sellaista on elämä vanhuksen edunvalvojana ja lähiomaisena.

Mummoni edunvalvojaksi ryhtyminen oli helppo ja itsestäänselvä valinta, koska en halunnut tuntematonta virkamiestä tai -naista hoitamaan mummon varoja. Se mikä on yllättänyt on asioiden hoitoon kuluva aikamäärä: sitä ajatteli, että eihän eläkeläiselle niin paljon enää postia tule. Olin väärässä.

Elämä on aika byrokraattista vanhuksena. On kaikenlaisia tukia, hakemuksia, päätöksiä ja suunnitelmia. On kotihoitoa, veteraanimäärärahaa ja apteekkilaskua. Moni virasto toimii vielä paperisena, eli etanapostia pukkaa harva se päivä postiluukkuun. Onneksi sentään pankkiasiat toimivat helposti verkossa.

On  paljon asioita, joista pitää päättää, kuten hankitaanko turvapuhelin vai selvitäänkö yöhoitajien käynneillä ja ostetaanko vaatteita kylän ainoasta kaupasta vai tilataanko verkosta. Välimatkaa kun on 400 km.

Toisinaan hirvittää vastata puhelimeen, kun näen että tietystä numerosta soitetaan. Mitä tällä kertaa, onko nyt joku iso juttu edessä? Onko mummo joutunut sairaalaan? Vai onko pelkästään se kävelykeppi hukassa?

Toisinaan pitää tehdä konkreettisia toimenpiteitä käteistilivarojen suojelemiseksi ihmisiltä, jotka yrittävät rahallisesti hyötyä muistisairaan muistamattomuudesta. Hienoista lisäpainetta tulee tilitysraporteista maistraatille, etenkin kun niitä tekee oman arjen keskellä läksyjen tarkastamisen ja jauhelihan paistamisen lomassa.

Toisaalta en vaihtaisi kokemusta poiskaan. Ensimmäistä kertaa ikinä olen todella osallinen mummon elämässä. Itsepäinen ja sinnikäs karjalaismummo ei tarvinnut eikä etenkään huolinut apua, kun oli vielä kunnossa. Viihtyikin paremmin omissa oloissaan kissansa kanssa ja sukujuhliinkin matkusti vain pari kertaa koko elämänsä aikana. Hän jäi minulle aina hieman etäiseksi.

Kun lukee tilastoja muistisairauksista, voisi kuvitella, että aika monella meistä on samanlainen tilanne edessään tulevaisuudessa. Tarve lähiomaisen asioiden hoitoon voi iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta esim. sairaskohtauksen muodossa. Yksinelävät ovat tässä haavoittuvaisemmassa asemassa kuin pariskunnat.

Ensi viikolla mummo täyttää 95 vuotta. Hänellä on edessä muutto pois remonttiin menevästä palvelutaloasunnosta. Aikoinaan evakkoon joutunut vanhus joutuu siis vieläkin sopeutumaan johonkin uuteen ja vieraaseen näin korkeassa iässä. Jos hän selviää siitä, selviän minäkin byrokratian koukeroista.

”Jos haluat tehdä jonkun onnelliseksi, 
ole hyvä ja näytä se hänelle. 
Jos haluat antaa kukkasen, 
älä odota, että hän kuolee. 
Lähetä se tänään, rakkaudella. 
Jos haluat, sanot: rakastan sinua 
kotiväelle tai ystävälle 
lähellä ja kaukana. 
Elämässä, siskoni, elämässä. 

Älä odota, kunnes ihmiset kuolevat, 
Rakasta heitä juuri nyt ja näytä, 
että välität. 
Tulet itsekin onnelliseksi 
ja opit antamaan onnea muille. 
Älä käy hautausmailla 
peittämässä hautoja kukkasilla, 
peitä jo nyt sydämet rakkaudella. 
Elämässä, siskoni, elämässä.” 

-Afrikkalainen runo-

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s