Kun maailma kolkuttaa ovellesi

Tässä eräänä päivänä ovikello soi. Oven takana seisoi kaksi kauniisti puettua ystävällisesti hymyilevää naista. Arvasin heti, että he olivat Jehovan todistajia.

Jehovan todistajathan ovat siitä mielenkiintoisia tapauksia, että he menevät aina suoraan asiaan sen kummemmin kiertelemättä ja kysyvät heti jonkin vaikean aloituskysymyksen. Niin nytkin, muistaakseni aloittivat kysymällä mielipidettäni maailmankaikkeuden ja jumaluuden suhteesta.

(Muistan erään kerran, kun lapset olivat vielä tosi pieniä, ja eräs Jehovan todistaja aloitti keskustelun kotiovellamme kysymällä tiedänkö, että kaikki ihmiset joutuvat HELVETTIIN. Pienet lapset jaloissani meinasi mennä pasmat sekaisin.)

Mutta palataanpa ovellani seisoviin todistajiin. Kuten tapanani on, kerroin näillekin naisille ystävällisesti, että perheelläni on oma näkemyksensä uskonasioista ja pysymme kannassamme, joten meitä ei pysty käännyttämään.

Mikä lie minuun iski, sillä en pystynyt vastustamaan kiusausta (se käy yhä vaikeammaksi, mitä enemmän ikää tulee mittariin). Niinpä minun oli pakko jatkaa juttua.

Kun nyt kerta he tulivat ovelleni jakamaan omaa sanomaansa, niin katsoin oikeudekseni antaa vastalahjana palan omaa sanomaani. Lisäsin siis, että näin ulkopuolisena on vaikea ymmärtää jehovien ehdottomuutta ja että toivoisin heille hieman enemmän suvaitsevaisuutta, myötätuntoa lähimmäistä kohtaan ja vähemmän ahdaskatseisuutta.

Naiset tietenkin innostuivat kysymään, mistä olin saanut sellainen käsityksen todistajista, että he olisivat ahdaskatseisia! Totesin, että heidän uskontonsa muun muassa opettaa karttamaan niitä, jotka ovat eronneet seurakunnasta.

Vanhempi naisista vastasi, että he eivät tee päätöksiä elämässään tunteella vaan noudattavat Raamatun oppeja ja että jokainen, joka tulee heidän yhteisönsä jäseneksi, tietää yhteiset pelisäännöt. Tämän tulkitsin niin, että on turha olla yllättynyt poissulkemisesta tai karttamisesta, jos tuleekin toisiin aatoksiin ja päättää erota kirkosta.

Ihmettelin kuitenkin ääneen, että syntyyhän yhteisöön lapsia, jotka eivät millään muotoa itse valitse uskoaan vaan heidät kasvatetaan siihen. Jos nämä lapset jonain päivänä päättävät erota yhteisöstä, heidät kielletään ja omat vanhemmat alkavat karttaa lastaan. Tätä ainakin minun on todella vaikea ymmärtää.

Tähän vanhempi naisista ei osannut vastata närkästyneenä muuta kuin että he perustavat kaiken Raamattuun, ja Raamatussa opetetaan toimimaan juuri näin, karttamaan. Nuorempi nainen painoi tässä vaiheessa katseensa alas ja oli aivan hiljaa.

Tunsin myötätuntoa häntä kohtaan. Mitähän hänen päässään sillä hetkellä liikkui? Tunsikohan hän monta ihmistä, joita tulee karttaa?

Lopuksi vanhempi nainen totesi, että heille on aivan yhdentekevää, miten muu maailma näkee heidät ja pitävätkö muut heitä suvaitsemattomina vai ei. He toimivat omien sääntöjensä mukaan ja sillä sipuli. Tähän totesin, että kunnioitan kaikkien ihmisten uskontoja mutta ajattelen myös niin, että ilman dialogia emme voi oppia mitään toisiltamme.

Toivotimme lopuksi toisillemme hyvät päivänjatkot ja jäin miettimään, oliko kovin järkevää ylipäänsä keskustella naisten kanssa. Aika nopeasti nytkin huomasin, että vastassa on kiviseinä, jonka läpi on mahdoton päästä.

Äidin- tai isänrakkaus on itselleni elämän kantava, lähes pyhä voima ja rakkauden muodoista se väkevin. Kun joku yhteisö pyrkii sen rakkauden murtamaan, jään sanattomaksi.

Koen myös aina hieman pelottavana tilanteen, jossa keskustelun toinen osapuoli on fanaattisen vakuuttunut omasta kannastaan eikä jätä yhtään tilaa muille näkemyksille. Silloin tekee mieli perääntyä ja jättää sanomatta.

Ja silti: jos me kaikki vain vaikenemme suvaitsemattomuuden edessä, miten mikään voisi koskaan muuttuakaan? Etenkään silloin, kun se kolkuttaa kotiovellasi.

Tai allekirjoittaa asetuksen toisensa perään välittämättä niiden maailmanlaajuisista seurauksista…

Mainokset

Päivän paras hetki

Istuin eilen täpötäydessä junassa. Ympärilläni istui minulle tuntemattomia ihmisiä katseet liimattuina läppäreihin ja älypuhelimiin. Itsekin naputtelin työkonettani.

Kuuntelin napit korvilla musiikkia spotifysta. Äkkiä yksi lempibiiseistäni alkoi soida korvissani. Nostin katseen ruudusta ja katsahdin ikkunasta ulos. Silmieni ohi vilisi metsää ja peltoja sekä illan hämärään laskeutuvaa suomalaista järvimaisemaa. Kaunista sellaista.

Minua hymyilytti. Tajusin, että tämä on päiväni paras hetki. Juuri se lyhyt hetki siinä.

Kuuntelin edelleen biisiä ja yritin peitellä hymyäni, koska hullunahan vierustoverit olisivat minua pitäneet, jos olisin istunut virnuilemassa itsekseni. (Niinhän me suomalaiset tehdään, kätketään onnemme.)

Hetkeäni olisi voinut kutsua erilaisten hyvinvointioppien mukaisesti täydelliseksi läsnäolon hetkeksi. Olin keskittynyt siihen mitä tein, kukaan ei häirinnyt minua tai vaatinut jotain ja sain vain olla omissa ajatuksissani. Hyvä biisi oli kirsikka kakkuni päällä.

Päivän paras hetkeni on aina vähän erilainen. Jonain päivänä se on nauruun repeilyä ystävän kanssa, toisinaan sydämen pakahtumista rakkaudesta lapsen halatessa. Joskus saavutan onnen tunteen luistellessani pimeässä illassa, toisena päivänä koen suurta iloa rötköttäessäni torkkupeiton alla sohvalla tehden ei-yhtään-mitään ja jutellen ei-yhtään-kenenkään kanssa.

Keho ja mieli tarvitsevat niin eri asioita eri päivinä. Ilon läikähdys tai onnen tunne tulee yhtäkkiä, kysymättä ja itsestään ilmoittamatta. Kun vain jättää sille oven auki.

Sillä toki onnen tunteen saavuttamisen eteen voi itse tehdä paljonkin. Voi jättää pyykit koneeseen ja lähteä lenkille. Voi jättää olkkarin lattian raivaamatta ja lukea kirjaa. Voi jättää ylityöt tekemättä ja keittää kupin teetä. Tai pitää kotidiscon. Tehdä mitä huvittaa. Raivata kalenterista epämiellyttävät asiat. Kuulostella itseään ja luottaa siihen, ettei maailma kaadu pikkuasioihin.

Kuinka monta asiaa elämässä on loppuviimeksi sellaisia, joihin joku ulkopuolinen sinut pakottaa? Käsi sydämellä. Suurimman osan valinnoista teemme itse. Sitä onkin muuten vaikea myöntää.

Toivottavasti sinun päivässäsi oli tänään paras hetki. Ellei ollut, voisiko sen aika olla nyt?!