Mitä rahalla ei saa

On ollut vuosia, jolloin jouluvalmistelut ja joulun vietto ovat olleet niin intensiivisiä, että joulun jälkeen olen mielessäni tehnyt listan asioista, jotka aion tehdä seuraavana jouluna toisin.

Olen muun muassa päättänyt olla lähettämättä joulukortteja, koska hommaan on mennyt niin paljon aikaa ja energiaa. Aivan turhaa touhua pelata liiman ja glitterin kanssa!

Kerran päätin, että koska pienet lapsemme nukkuivat niin huonosti kyläpaikoissa, niin seuraavan joulun vietämme omassa kodissa vaikka maailma kaatuisi. Olen myös päättänyt, että lahjoja ostetaan seuraavana jouluna paljon vähemmän ja että ensi vuonna syön vähemmän suklaata.

No, seuraavan joulun lähestyessä olen tietenkin aina pyörtänyt pyhät päätökseni. Joulukortit ovat taas lähteneet matkaan, ja joulua on vietetty muualla kuin kotona. Vuosi on pitkä aika unohtaa.

Tänä jouluna päätimme jo hyvissä ajoin, että vietämme joulua mummoloissa eikä kotona. Joulu oli oikein onnistunut ja mukava, vaikka etukäteen haikailinkin hieman kotijoulun perään.

Lanttulaatikon voi ostaa marketista mutta jouluna annettuja halauksia ei. Tämän oivalsin jälleen kerran entistä syvemmin.

Ehkä joulun ei-uskonnollinen tarkoitus on opettaa epäitsekkyyttä kaikissa muodoissa: annetaan lahjoja mutta myös luovutaan jostain, kuten vaikka yöpaidassa vietetystä kotijoulusta, jotta toisille tulisi hyvä mieli. Ja kas, siinä sivussa huomaa itsekin saavansa iloa ja joulumieltä.

Joulun kaunein hetki minulle oli, kun lauloimme joululauluja isäni ja tyttäreni kanssa mummin keittiössä. ”Joulupuu on rakennettu…” Tai se, kun tyttäreni lauloi automatkalla Let It Go:ta soivan lahjakirjansa säestyksellä illan jo hämärtyessä.

Rakkautta, rakkautta.

Jos siis mietin, mitä päätöksiä tekisin ensi vuodeksi tämän joulun perusteella, listani näyttäisi tältä:

  1. Vietä joulua rakkaimpien kanssa, vaikka matkustaminen tuntuisikin etukäteen ajateltuna rutistukselta.
  2. Älä stressaa lahjoja tai ruokia: kaikkea on yleensä riittävästi.
  3. Kun lapsi pyytää pelaamaan Unoa, sano kyllä. Lue oma kirjasi sitten myöhemmin. (Esimerkiksi kymmenen vuoden päästä.)

Hyppysellinen satupölyä päivääsi

 

Olen erittäin epäempiirisin metodein havainnoinut, että ne vanhemmat, joille on pienenä luettu tai jotka itse pitävät lukemisesta, lukevat myös lähes tulkoon automaattisesti lapsilleen.

On myös  vanhempia, jotka eivät rakasta lukemista mutta ovat sen verran fiksuja, että ymmärtävät lukemisen hyödyt ja lukevat lapsille ikään kuin ”lääkärin määräyksestä”, koska se hyödyttää lasta.

Jäljelle jäävät ne vanhemmat, jotka eivät osaa tarttua kirjaan eivätkä näe niistä saatua iloa ja hyötyä. Oma elämä saattaa myös olla selviytymistä päivästä toiseen, eikä siinä paljon kirjoilla ole sijaa.

Tämän takia on äärimmäisen tärkeää, että päiväkodeissa, kerhoissa ja kouluissa käytetään aikaa kirjojen lukemiseen ja kannustetaan lapsia käyttämään kirjaston palveluita.

Suomen Unicef myönsi kirjailija Timo Parvelalle Lapsen oikeuksien vaikuttaja -tunnustuksen marraskuussa. Parvelan todettiin tehneen ansioitunutta työtä lasten oikeuksien puolesta lastenkirjallisuuden saralla.

Parvela toivoi lastenkirjallisuuden saavan lisää näkyvyyttä tunnustuksen myötä. Yhdyn tähän toiveeseen. Parvela totesi seuraavaa:

”Toivon, että jokaisella lapsella olisi ympärillään linna, joka on muurattu tarinoista. Tarinat suojelevat lasta matkalla turvalliseen aikuisuuteen.”

Tämän kauniimmin tätä ei voi sanoa! Ihan liikutun tätä ajatellessani.

Sadut ja tarinat voivat olla juuri se untuvapeitto, johon lapsi saa kääriytyä, kun maailma on kylmä ja yksinäinen. Ne muodostavat linnan, jonka muurien taa voi piiloutua ja unohtaa elämän kurjat puolet hetkeksi.

Nuo kirjojen tarinat voivat olla se portti, joka avaa silmien eteen aivan toisenlaisen maailman, sellaisen jota kannattaa tavoitella. Sellaisen, josta haaveilla ja johon kaivata.

Jos pystyisin, kiertäisin jokaisen yksinäisen lapsen luona, ottaisin kainaloon ja lukisin Pepistä, Onni-pojasta, Jasonista ja Prinsessa Pikkiriikistä. Naurattaisin Tatun ja Patun toilailuilla ja kertoisin, miten ihana Onnelin ja Annelin kotitalo on. Hukuttaisin lapsen riimeihin ja loruihin, seikkailuihin ja sanoihin.

Toisin sanoen: antaisin mielikuvitukselle siivet. Sillä niitä jos joitain tässä elämässä tarvitsee! Me aikuiset vain olemme saattaneet unohtaa sen.

Ei luovuteta lasten eikä itsemme suhteen. Ei alistuta tablettien ja älypuhelimien diktatuuriin. Jokainen meistä voi tarvita arkeensa sipauksen satua ja seikkailua.

Linnan voi muurata yksi tiili kerrallaan, kun vain uskaltaa hypätä sadun vietäväksi.