Jääterapiaa

Olen keksinyt itselleni uuden uran, jonka toteuttaisin välittömästi, jos asuisin Yhdysvalloissa: ryhtyisin laillistetuksi FrozenTM-terapeutiksi. (Toim. huom. Siksi Yhdysvalloissa, että siellä riittäisi asiakkaita tällekin idealle.)

FrozenTM-terapian idea olisi vapauttaa ihmisessä piilevät voimavarat valloilleen ja päästää entisestä irti.

Terapia aloitettaisiin tekemällä hiuksiin muodonmuutos: ponnarilla olevat pitkät hiukset vapautettaisiin liehumaan vapaana, ja lyhyen polkkatukan päälle aseteltaisiin pitkät peruukkiletit.

Terapian toisessa osassa mentäisiin rauhalliseen tilaan, jossa keinuttaisiin ja huojuttaisiin silmät kiinni Let It Go:n intro-osan tahtiin, verkkaisesti ja kaihoisasti. Tuulikone toisi tilaan aidon tuulen ja tuiverruksen tunteen. Ajateltaisiin kaikkea vääryyttä maailmassa ja halattaisiin itseä lujasti musiikin tahtiin.

Terapian kolmannessa ja ratkaisevassa osassa terapoitava saisi kiskaista yltään kiristävät jakkupuvut ja mahan kohdalta liian tiukat farkkunsa ja vaihtaa ne ihanan kimaltelevaan ja röyhelöiseen prinsessamekkoon, sellaiseen jota hän toivoi lapsena joulupukilta muttei ikinä kuitenkaan saanut.

Mekko yllään terapoitava saisi tanssia ja huutolaulaa Let It Go:n kertsiä niin lujaa kuin tahtoisi. Let it go! Let it go! Kiltti tyttö mennä saa!

Terapeutti eli minä tanssisin villisti mukana, huutelisin feministisiä iskulauseita sekaan ja yhdessä terapoitavan kanssa voimaantuisimme ja vannoisimme, ettemme koskaan enää alistu mihinkään bullshittiin emmekä ainakaan 80 sentin euroon.

Tämän jälkeen kävisimme yhdessä pulahtamassa jääkylmään veteen edelleen sama kimallemekko päällä, koska we can do it, f*** the rules!

Viimeisessä osassa saattelisin terapoitavan 1-luokan lennolle Nepaliin reppu täynnä kimalletumppuja ja pitkien hiusten hoitoainetta. Vuorien rinteillä terapoitava päästäisi irti viimeisistäkin entisen elämän rippeistä.

Kun sitten terapiahuoneeni ovelle kolkuttaisi Disneyn lakimiesarmeija ja haastaisi minut oikeuteen Disneyn tuotemerkin väärinkäytöstä, voittaisin jollain ihmeen konstilla kaikki syytteet itseäni vastaan.

Salainen aseeni oikeudessa olisi luonnollisesti idolini & asianajajani Alicia Florrick. Kun sitten istuisimme Alician kanssa drinksulla juhlistamassa voitettua juttua ja Alicia olisi juuri kertomassa minulle, miten sen Jason-komistuksen kanssa oikein kävi…

”Äiti! Mikset tuu jo pyyhkimään…?!”

Öh. Kröhöm.

”Äiti tässä vain vähän oli omissa ajatuksissaan. Tullaan!”

Välinpitämätön ja väkivaltainen

Kirjoitin viimeksi riittämisen ja riittämättömyyden tunteista. Näitä tunteita ei ainakaan vähentänyt juuri tällä viikolla ainakin somessa esiin noussut kohu Helsingin kaupungin lähisuhdeväkivaltakampanjasta, jonka tarkoitus oli herätellä vanhempia huomioimaan lapsiaan paremmin ja olemaan heille enemmän läsnä. Kampanjavideon voi katsoa täältä.

Syylliseksi kampanjassa asetettiin ainakin välillisesti älypuhelimet ja tietokoneet ja niiden ääressä viihtyvä äiti, joka aiheuttaa välinpitämättömyydellään lapselleen väkivallan uhkan.

Itse en saa kampanjasta mitään otetta. En ymmärrä yhteyttä älypuhelimen ja lähisuhdeväkivallan välillä. Jos kampanjan on tarkoitus herättää vähentämään älypuhelinaikaa, ymmärrän pointin. Mutta jos tarkoitus on varoittaa lähisuhdeväkivallasta, niin kuin kai oli, kampanja menee mielestäni metsään.

Vihjaileeko kampanja, että lapsi voi joutua väkivallan uhriksi, koska äiti ei huomaa merkkejä tai oireita, kun on niin uppoutunut someen? Tapahtuuko näin useinkin?

Vai aiheuttavatko älypuhelimet niin suuria raivotiloja aikuisessa, että sen jälkeen hänen tekee mieli käydä lapseen käsiksi?

Myös Väestöliitto kampanjoi paraikaa työelämän ja perhe-elämän yhdistämisen eri vaihtoehdoista kampanjalla nimeltä ”Maailman paras syy”. Kampanjavideon voi katsoa täältä.

Varoitus: videota ei kannata katsoa, jos takana on kiireinen työpäivä, jonka aikana ei ole ehtinyt viettää tunneittain aikaa lasten kanssa.

Videolla isä puhuu koko ajan työasioita kännykkään ja äiti juoksee taksiin ja lentokentälle tukka hulmuten. Lapsi jää vähälle huomiolle ja yksin.

Katsottuani videon mietin, saadaanko tällä videolla todella vanhempia toimimaan ja lyhentämään työpäiviään? Itselleni tuli videosta epämiellyttävä olo, ja niin kai on tarkoituskin. Mutta onko vaativan työn tekeminen aina automaattisesti huono ratkaisu ja pois lasten hyvinvoinnista?

Videolla pienellä pojalla ei ole mitään tekemistä, kun äiti on työmatkalla. Poika pelaa yksin kännykkäpeliä ja ikävöi. Aika suoraviivainen mainoskäsikirjoitus ottaen huomioon, että suurimman osan aikuisten työajasta lapset viettävät kuitenkin joko päiväkodissa, koulussa tai aamu-/iltapäivähoidossa. Kouluikäisillä lapsilla on yleensä myös kavereita, joiden kanssa he viettävät iltapäivätunteja.

Perheissä on usein myös toinen vanhempi, joka ”tuuraa” työmatkalla olevaa vanhempaa, tai isovanhempia, joita soittaa hätiin. Työmatka ei siis automaattisesti tarkoita sitä, että lapsi on yksin.

Myönnän, että nykyvanhemmilla on usein (liian) monta rautaa tulessa ja herättely lasten kanssa olemiseen on tervetullutta. Ei jatkuva kännykkään puhuminen tai töiden tekeminen lapsen läsnäollessa ole reilua.

Mutta syyllistämisen käyttäminen keinona on mielestäni outoa. Eikö hallitus kampea tälläkin hetkellä oikein olan takaa naisia kotoa työelämään ansaitsemaan veromarkkoja, mieluiten mahdollisimman nopeasti lapsen saamisen jälkeen? Jos palaat töihin, saat sitten palkaksi syyllistämistä siitä, että lähdet työmatkalle. Vieläpä lentokentän kautta. Sussiunakkoon.

Kummitteleeko Väestöliiton kampanjan yllä jonkinlainen pullantuoksuisen kotiäidin haamu…? Miehiä väheksymättä.

Vertaan usein nykytilannetta omaan lapsuuteeni. Vanhempani tekivät varmasti ainakin yhtä pitkää päivää kuin me nyt. 1970-luvulla ei ollut joustavia työaikoja ja etätöitä. Monet kodin työtkin veivät enemmän aikaa, kun ei ollut tiskikoneita, einesruokaa tai verkkopankkia.

Älypuhelimia ei myöskään ollut, mutta sanomalehden taakse saattoi kätkeytyä. Oliko se välinpitämättömyyttä? En usko, että vanhempani olivat enemmän läsnä kanssamme kuin olen nyt omien lapsieni kanssa. Eiköhän kumpikin sukupolvi ole joskus halunnut kadota omien ajatustensa pariin ja olla hetken poissaoleva.

Tämä ei kuitenkaan ole missään nimessä välinpitämättömyyttä. Eikä se tarkoita sitä, että hetkellinen välinpitämättömyys lasta kohtaan johtaa jotenkin mutkattomasti lähisuhdeväkivaltaan.

Perheväkivalta taas on niin vakava asia, että sen vastainen työ ansaitsisi ihan kunnolliset kampanjat. Tuo ensimmäisessä kampanjassa luotu väkivallan suhde älypuhelimiin jää kummittelemaan päähäni vielä pitkään.

Millä muulla tavalla asiaa olisi voitu tuoda esille niin, että viesti olisi ymmärretty oikein?

Riitänkö? Riitätkö?

Toisinaan viikot ovat niin täyteen ahdettuja että heikompaa hirvittää.

Talvi vyöryy yllättäen päälle, ja koko perheen talvivaatevarastot vaativat pikaista päivitystä. Lumitöitä täytyy tehdä ja rikkoutuneita toppahousuvetskareita on korjailtava.

Töissä riittää kiirettä, ja samalle viikolle osuu myös muutama muu meno, jotka tuntuivat hyvältä idealta vielä silloin, kun kalenteri ammotti tyhjyyttään, enää eivät niinkään.

Aamuisin väsyttää, iltaisin väsyttää. Kahvia kuluu enemmän kuin maha kestäisi, ja lapaluiden ympäriltä on kadonnut tuntoaisti jo monta päivää sitten.

Läppärin ylle kaartuneesta rangastani voisi tehdä kipsivalun ja laittaa sen museoon esille nimikkeellä ”Homo sapiens epäergonomisessa työskentelyasennossa, 2010-luvulta jKr.”.

Aamuisin lähetän koulumatkalle lapseni ja samalla jonnekin lumipöperön keskelle hiljaisen toiveen, että autoilijat juuri tänään hidastaisivat suojatien kohdalla. Iltaisin nukutan lapsen, jota harmittaa äidin poissaolot kotoa ja liika läppärin naputtaminen.

Samalla tekemättömien asioiden listani pitenee. Elämmehän googlaa-se-itse-yhteiskunnassa, jossa kaiken saa hoitaa ihan itse verkossa, kun vain löytäisi ne tunnukset. Kaipaan aikoja, jolloin kiltti täti pankissa/postissa/kaupassa/virastossa teki asioita puolestani.

Koko maailma tuntuu olevan sekaisin. En enää ymmärrä, mitä rapakon takana asuvien ihmisten päässä liikkuu. Maapallon tulevaisuus huolestuttaa, yhtä lailla koulussa piposta toiseen hyppivät täit ja jalkaani mahdollisesti muotoutumassa oleva vaivaisenluu.

Kaiken keskellä koen ohikiitäviä kiitollisuuden hetkiä. Saan soiton isoäidiltä, joka on ilahtunut hänelle lähettämästäni lämpimästä takista. Vietän aikaa ystävieni ympäröimänä ja tunnen suurta iloa. Vedän naurusta kikattavaa lasta pulkassa.

Ymmärrän, että olen onnekas tämän kaiken päälleni hyökyvän elämän äärellä. Etuoikeutettu, tärkeä.

Suurin osa elämääni koskevista päätöksistä on myös omassa kädessäni. Kukaan ei pakota minua näihin asioihin, olen ne itse valinnut/toivonut/halunnut. Voin aivan hyvin kieltäytyä asioista, jos en niihin repeä.

Koetan olla armollinen itselleni ja toisille. Näinä aikoina maailma tuntuu tarvitsevan hieman enemmän torkkutäkin alla köllöttelyä ja vähän vähemmän hampaat irvessä tapahtuvaa suorittamista.

Minä riitän. Sinä riität.

Kauhunsekaiset juhlafiilikset

Olemme pimeistä pimeimmän vuodenajan kynnyksellä. Aamuisin väsyttää enemmän kuin koskaan, ja iltaisin tuntuu, ettei ehdi tai jaksa saada mitään aikaiseksi, kun ulkonakin on niin pimeää.

Samaan aikaan olemme aikamoisen juhlaputken alussa: kohta juhlistetaan isejä, sitten vuorossa ovat firman pikkujoulut, itsenäisyyspäivä, lasten harrastusryhmien jouluesitykset, päiväkodin ja koulun joulujuhlat jne jne.

Ja kaiken kruunaa se kaunein ja mahtavin eli Joulu isolla J:llä. Että kyllä tässä saa taas lahjoja paketoida, mekkoja silitellä ja kakkuja leipoa.

On pakko ryhtyä vastatoimenpiteisiin, ja minun keinoni kapinoida on yksinkertainen: boikotoin halloweenia.

Tämä juhla on kieltämättä vallan mahdottoman hauska. Itsekin rakastan joksikin toiseksi pukeutumista. Ja on hyvä, että jäyhät suomalaiset opettelevat irrottelemisen ja itselle nauramisen jaloa taitoa.

Mutta en jaksa enää yhtään uutta juhlaa kalenteriini! En varsinkaan sellaista, joka vaatisi kurpitsalyhtyjen leikkelemistä, naamiaisasujen ostamista ja kodin sekä ruokapöydän koristelua teeman mukaiseksi.

Sillä eikö totta, yleensä tämän kaiken tekee perheessä äiti. Lämmin kädenpuristus heille, joiden miehet tykkäävät väkerrellä haamuleivoksia pöytään tai sovittaa haamukaapuja lapsille.

Joten pahoittelen, meillä ei väkerretä silmänmunakakkuja. Hihittelen hauskoille somekuville toisten halloweenjuhlista, mutta omalta kohdalta jätän ne kernaasti väliin.

No, päätös meinasi jo kaatua, kun tyttäreni ei päässyt päiväkodin halloweenjuhlaan ja kysyi minulta naama surullisena että ”voidaanhan me sitten äiti pitää halloweenjuhlat kotona”. Apuuva…

Tein vastaehdotuksen: Tänään meillä saa pukea naamiaisasun, jos sellaisen osaa itse kaapista etsiä ja ylleen pukea. Voimme myös pitää kotidiscon ja tanssia – tai rötköttää sohvalla, jos (äidistä) siltä tuntuu.

Ja jos illasta puuttuu kauhuefektejä, riittää kun käy kurkistamassa jääkaapin tai lieden taakse kertynyttä likakerrosta tai alkaa laatia joululahjaostoslistaa: tosielämä on aina paljon Ameriikan halloweenia karmaisevampi kokemus.