Ajatustenlukukone

Hetki juuri ennen kuin lapsi nukahtaa on kullanarvoista aikaa vanhemmuudessa. Silloin lapsi on jotenkin puhtaimmillaan: sykkyrälle sänkyynsä käpertynyt, usein jo puoliunessa, hellyydenkipeä ja vilpitön.

Silloin ei kiukutella, ei uhmata eikä valehdella vaan kerrotaan suurimmat salaisuudet ja kysytään mieltä askarruttavimmat kysymykset. Ja sanotaan ne hellyttävimmät ja aidoimmat rakkaudentunnustukset.

”Onko kivaa olla äiti?”, esikoiseni kysyi eräänä iltana sinisenä hetkenä.
”No se on ihan parasta. Mikään muu ei ole yhtä hienoa”, vastasin.
Esikoiseni painoi sormillaan ohimoitaan.
”Niin… mä niinku tiedän, mitä mä ajattelen pääni sisällä. Mutta mä en tiedä mitä muut ajattelee. Tai millainen elämä niillä on. Mä kysyin isältä, onko ajatuksenlukukoneita olemassa. Ei ole.”

Sitten lapseni nukahti. Jäin taas kerran pimeään huoneeseen miettimään hänen sanojaan.

Miten hienoa, kun 7-vuotias alkaa ymmärtää, että toisen ihmisen päässä on erilaiset ajatukset ja toisella ihmisellä voi olla aivan erilainen elämä päänsä sisällä. Ja että ainoa keino saada toisen ajatukset selville on kysyä, mitä toinen ajattelee.

Vain puhumalla ajatuksistamme voimme löytää toisistamme ymmärryksen ja yhteyden.

Minäkin pystyn vain kuvittelemaan, minkälaisia ajatuksia alakoululaisen päässä liikkuu. Olisipa kiva kurkistaa lapsen pään sisälle, kun hän vaikkapa kikattaa pieruvitseille tai romuttaa pikkuautoja kaverin kanssa.

Onneksi pieni lapsi vielä kertoo ajatuksistaan hyvin auliisti ja usein vilpittömästikin. Hän antaa kurkistaa päänsä sisälle ihan vapaaehtoisesti ja paljastaa toisinaan hulluimmatkin ajatuksensa.

Lapseni on elämänpituisen matkansa alkutaipaleella. Hän oppii asiat itse ja ajattelee päänsä sisällä aivan omia ajatuksiaan, joista osaa ei kohta enää äidin kanssa jaetakaan. Vaikka tiedän sen päivän tulevan, kammoan jo nyt ajatusta nenän edessä paukkuvista ovista ja murrosikäisen murahtelusta.

Minä saan onneksi kuitenkin vielä istua sängyllä hiipivän hämärän hetkenä ja kuunnella lapseni ajatuksia. Ja tulen sängyllä istumaan niin kauan kuin lapseni sen sallii. Ja ehkä vielä vähän sen jälkeenkin.

Ja sitten kun lapseni ei enää teini-iässä minulle ajatuksiaan kerro, luotan että teknologia on tuonut jo joka kotiin sen täysautomaattisen ajatustenlukukoneen.

Sellaisen, jota humanistiäitikin osaa käyttää.