Mummon elämä mapissa

Vuosi sitten soittelin Pohjois-Karjalassa asuvalle mummolleni satunnaisesti. Kävin kerran vuodessa kylässä, söin vatsani täyteen karjalanpiirakoita, ja otin vastaan suklaarasiat ja mummon neulomat villasukat.

Tänä päivänä mummolle soittaminen on ajastettu kännykkääni. Mummon kodinhoitaja viestittelee kanssani viikottain whatsappissa, ja mummon pankkiasiat kulkevat käsieni kautta.

94 ikävuoden jälkeen tuli aika siirtää vastuu mummon asioiden hoitamisesta nuoremmalle polvelle, minulle.

Muistan päivän, jolloin sain tiedon, ettei mummoa enää voida kotiuttaa terveyskeskuksesta. Hän oli jälleen kerran kaatunut yöllä kotonaan, lyönyt kasvonsa verille, ja muisti oli murusina.

Niinpä eräänä lokakuisena iltana ajoin yksikseni viiden tunnin matkan Pohjois-Karjalaan. Syksy oli pimeimmillään, ja vettä vihmoi tuulilasiin tauotta.

Perillä oli outoa mennä mummon autioon kotiin naapurilta saadulla avaimella. Oli pakko alkaa pakata ja siivota toisen ihmisen kotia.

Itkettyäkin tuli, esimerkiksi kun löysin laatikoiden kätköistä 10-vuotiaana piirtämiäni onnittelukortteja mummolle ja kuvia mummon edesmenneestä lapsesta.

Muutamassa päivässä kävin myös pikakurssin mummon elämästä: Kävin esittelemässä itseni pankissa, ja sain hallintaoikeuden mummon tiliin. Keskustelin lääkärin ja hoitohenkilökunnan kanssa, tutkin mummon lääkevarastot.

Kirjoitin kodinhoitajan tarkat ohjeet muistiin, mitä mummolle ostetaan kaupasta: punaista maitoa, Anna-Liisan pikkupiirakoita, kuohukermaa, Ilta-Sanomat.

Kannoin mummon huonekalut palvelutaloon, viikkasin vaatteet uusiin kaappeihin, ostin jääkaapin täyteen ruokaa ja tein osoitteenmuutokset.

Sitten kotiutin mummon terveyskeskuksesta uuteen kotiin. Ilokseni ainoa asia, mikä mummoa koko muutossa harmitti oli se, ettei televisio vielä toiminut eikä hän voinut katsoa Emmerdalea. Onneksi tv-antenni saatiin sekin oikaistua pikavauhtia.

Kotiin toin kaksi kassillista papereita ja kansioita täynnä mummon elämää: tiliotteita, laskuja, sopimuskopioita. Soranajokuitteja 70-luvulta, metsänomistusasiakirjoja 90-luvulta.

Seuraavien viikkojen aikana mapitin ja järjestin koko mummon elämän. Opettelin mummon sotun ulkoa, soitin läpi virastoja, täytin hakemuspapereita, tein lisää osoitteenmuutoksia. Muutin laskut e-laskuiksi ja ilmoitin itseni yhteyshenkilöksi joka paikkaan.

Nyt ollaan oltu jo jonkin aikaa vaiheessa, jossa asiat rullaavat. Ihmeen paljon voi tehdä etänä puhelimen ja netin avulla, kun välissä on 400 km.

Silloin tällöin puhelimeni soi: mummo soittaa. Villasukat saattavat olla kadoksissa, tai byrokratia keljuttaa (ja tähän pari kirosanaa päälle).

Joskus ”muistinappulan katoaminen päästä” harmittaa kuin myös pitkä välimatka meihin läheisiin. Ikävät asiat onneksi unohtuvatkin muistisairaalta nopeasti.

Tai sitten: mummo löytää lähettämäni äitienpäiväkortin pöydältään. Hän soittaa iloisen kuuloisena ja kiittelee vuolaasti kortista. ”En muistanut ollenkaan, että tänään on äitienpäivä! Onpa mukavaa.”

En henno kertoa, että äitienpäivä oli jo yli viikko sitten. Kun juhlaan on syytä, niin silloin muuten juhlitaan!

Kohta taas kesävieras matkaa Karjalaan. Nyt vain tuon karjalanpiirakat mukanani. Ja toivon, että mummo vielä muistaa, kuka ovella seisova aikuinen nainen on.

Asioita, joita en tiennyt

Luin ennen lapsien saamista artikkeleita ja pari kirjaakin lastenhoidosta, mutta muutama asia kyllä jäi huomaamatta tahi löytämättä. Ajattelin nyt jakaa kanssanne suurimmat yllätykset, jotka äitinä oleminen on elämääni tuonut.

Kukaan ei kertonut, että vanhemmuus on täynnä hiekkaan piilotettuja miinoja. Kun aloittaa sillä linjalla, että soseutan kaikki vauvaruoat itse, tulee ennen pitkää pettymään itseensä, kun ei vaan jaksa/ehdi/viitsi jatkaa samalla 100-prosenttisella kotiruokalinjalla seuraavaa 18 vuotta. Liian korkealle asetetut tavoitteet alussa aiheuttavat siis sekalaisia tunnemyrskyjä.

On oikeasti vaikea olla tasapuolinen lapsilleen, jotka ovat sisaruksia. Eihän eri-ikäisillä lapsilla kuulu olla vielä samat oikeudet, mutta toisaalta toisen lapsen kohdalla ymmärtää jo joustaa niistä ehkä liiankin tiukoista säännöistä, joita noudatti esikoisen kasvatuksessa. Dilemma omassa päässä on siis valmis ja aktivoituu päivittäin.

En olisi uskonut, vaikka joku olisi demonstroinut, mikä sotku lapsiperheen kodissa syntyy joka ikinen päivä vuodesta. Myös jouluna ja etenkin juhlien alla. Ja että jos siivoat, siisteys säilyy muutamasta minuutista korkeintaan tuntiin.

Oletin, että huonosti käyttäytyvä lapsi on merkki siitä, että vanhemmat ovat tehneet jotain väärin tai oudosti kasvatustyössä. Kuvittelin tietäväni lastenkasvatuksesta niin paljon, että pystyin kritisoimaan vanhempia ilman päivänkään kokemusta oman lapsen kasvattamisesta. Tunnustan, että otan nykyään huonosti vastaan kasvatusneuvoja lapsettomilta, vaikkei niin saisi sanoakaan.

En tiennyt, miten vaikea on ottaa rennosti lapsiperheen arjessa. On paljon helpompaa naputtaa, nipottaa, siivota, häärätä ja järjestellä. Paljon vaikeampaa on loikoilla sohvalla, tehdä itselle iloa tuottavia juttuja, seurata lasten leikkejä torumatta ja olla hauska.

Tällä kokemuksessa antaisinkin vain yhden ohjeen vanhemmille: ota rennosti ja rakasta. Kun muistaa ottaa löysin rantein edes osan ajasta, muuttuu itsekin huomaamatta iloiseksi tai ainakin kepeämmäksi.

Pakko lisätä, ettei rentoilu ole mahdollista kaikissa elämäntilanteissa ja -vaiheissa. Ja jokainen kokee varmaan jossain vaiheessa äitiyttä sen hetken, jolloin lasten elämä tuntuu hukuttavan oman elämän syvään kaivoon. Mieti siinä sitten rentoilua!

Mutta jos nauru katoaa pidemmäksi ajaksi kokonaan arjesta, silloin on syytä ottaa pidempi irtiotto ja miettiä, miksi näin on päässyt käymään. Eikö oma elämäni ole ilon arvoinen?

Annetaan lasten nähdä äidinkin hihittävän, laiskottelevan ja nauttivan. Silloin äiti on todennäköisesti oivaltanut, että elämä on liian lyhyt vietettäväksi yksinomaan pesurätti kädessä ja kurttu otsalla.

Peloista suurin

Onkohan ihmiselämän suurin haaste yrittää tulla toimeen kuolevaisuuden kanssa?

Jos listaan suurimmat pelkoni, ne kaikki liittyvät jotenkin kuolemiseen. Pelkään, että lapseni jää auton alle. Pelkään, että läheiseni sairastuvat vakavasti. Pelkään, että minulle kävisi jotain pahaa ja lapset jäisivät ilman äitiä.

Pelot elävät minussa aivan kuten ilotkin. Ne pulpahtavat pintaan, jos kutsun niitä. Jos annan niille tilaisuuden kuplia.

Lapseni leikkausajasta muistuttava lappu jääkaapin ovessa suorastaan huutaa päähäni pelkotiloja.

Mietin viidettä kertaa, onko leikkaus todella tarpeellinen ja voisiko sen sittenkin peruuttaa. Eihän tässä kuitenkaan ole leviävästä sairaudesta kyse.

Samalla ymmärrän, että ajatukseni on irrationaalisia, mutta kun äitileijonaa uhataan, hän tekee mitä vain suojellakseen poikasiaan.

Olen katsonut viime viikkoina lapsistani ja itsestäni kuvattuja vanhoja videopätkiä. Ne saavat sydämeni sulamaan. Lapset ovat niin hassuja taaperoiässä, vastustamattomia ja kovin hupsuja. Ja kun näen itseni synnytyssalissa vastasyntynyt lapsi sylissäni, kasvoillani on käsittämätön rauha.

Videoiden katselun jälkeen minun on helppo kohdata lasten kiukku ja sähläys. Ei se haittaa: olitte pienenä niin suloisia että!

Mutta videot vetävät myös hieman haikeaksi. Kaikki ne muistot ja hyvät hetket. Ymmärrän yhä paremmin, miten hengitän ja elän näitä lapsia. Olen yhtä heidän kanssaan. Tempoilen toki välillä lieassa, mutta palaan aina takaisin. He ovat minun huumeeni.

Haluan kohdata pelkoni ja opettaa lastanikin kohtaamaan pelkonsa. Minun on pakko olla rohkea ja peittää epävarmuuteni lapsen edessä. Minun on saateltava lapsi leikkaussaliin ja hengitettävä oven takana pitkät tunnit. Oltava aikuinen ja luotettava ammattilaisiin.

Mutta jonnekin universumin ulottumattomiin lähetän pyynnön: Suojele lastani. Älä anna hänelle tapahtua mitään. Äitileijona ei nuku ennen kuin kaikki pennut ovat kotipesässä.

Äitienpäivän kipuilusta

Äitienpäivänä rakas ystävämme Facebook voi olla monelle kompastuskivi. Eivät nimittäin kaikki äidit saa sänkyyn kimpullista ruusuja tai suklaarasioita. Mitä heidän pitäisi ajatella someen vyöryvistä onnellisista kuohuviinilasi- ja täytekakkukuvista? Että ehkä sitten ensi vuonna?

Somesta voi äitienpäivänä saada tosi pahan mielen siksikin, että kaikki äidiksi haluavat eivät ole äidiksi päässeet. Joku äidiksi tullut on menettänyt lapsensa. Toinen ei näe lapsiaan koskaan. Heillä kaikilla on omien tunteidensa kanssa tekemistä, eivätkä täydelliset juhlakuvat auta tunteiden käsittelyssä yhtään.

Mutta täytyykö muiden piilottaa onnensa sen takia, että osalle tulee siitä paha mieli? Eikö klarinetistilapsen äiti saa ladata someen pätkää lapsensa soitosta? Onko väärin, jos ihanan äitienpäiväkortin saanut äiti pistää kuvan kortista verkkoon?

Minun vastaukseni on ei. Ei kenenkään tarvitse kätkeä omaa onneaan. Kyllä lapsista ja äitiydestä saa ja kuuluukin riemuita. Monille äideille äitienpäivä on rakkauden ja ilon päivä (ainakin sen lyhyen hetken ajan, kun lapset osaavat olla riitelemättä). Miksi lapsiin liittyvää iloa ja onnea ei saisi näyttää?

Älkääkä ymmärtäkö väärin. Kyllä minäkin olen oman osani kipuiluista ja suruista saanut kokea. Aina ei ole ollut helppoa suoda toiselle onnea, jos se itseltä on puuttunut. Ja ymmärrän heitä, jotka ovat kokeneet suuria menetyksiä äitiyteen liittyen.

Siitä huolimatta haluan ajatella, ettei yhden onni ole toiselta pois. Onnekkailla on oikeus näyttää ilonsa ja nauttia hetkestä. Tuskin kukaan haluaa onnellaan satuttaa muita.

Kenpä meistä muutenkaan tietäisi toisen elämän kaikkia murheita ja huolenaiheita. Huolitellunkin fasadin taakse voi kätkeytyä kipeitä asioita. Kateellinen ei kannata olla –  mutta surra saa, jos siltä tuntuu.