#RESPECT

IMG_3269

Olen mukana seksuaalisen itsemääräämisoikeuden, toisten kunnioittamisen ja yhteiskuntarauhan puolesta järjestetyssä #RESPECT-kampanjassa.

Harva somekampanja saa minut osallistumaan, sillä tuntuu, että kampanjapuheet jäävät helposti pelkiksi puheiksi.

Mutta itsekin seksuaalisen häirinnän kohteeksi joutuneena on hyvä muistuttaa, että jokaisella meistä on rajansa, joita toisten ihmisten tulee kunnioittaa.

Kenelläkään ei ole oikeutta häiritä toista ihmistä seksuaalisesti. Itse jouduin häirinnän kohteeksi työpaikalla ja työmatkoilla. Se oli viimeinen paikka, jossa odotin kohtaavani seksuaalista häirintää.

Onneksi me, monta vahvaa suomalaisnaista, teimme häiritsijästä ilmoituksen työsuojelupiiriin ja lopulta hänet haastettiin oikeuteen. Useiden vuosien päästä häiritsijä sai tuomion ja merkinnän rikosrekisteriinsä. Tähän olen oikein tyytyväinen.

Olen ylpeä siitä, että avasimme suumme, kyseenalaistimme asioita, puhuimme asiasta rohkeasti, tuimme toisiamme ja veimme asiaa eteenpäin. Emme painaneet asiaa villaisella. Vaikka toisinaan nolotti ja hävettikin.

Rytäkässä minulta meni työpaikka mutta sai mennäkin. Itsekunnioituksella ei ole hintaa. Täytyy aina muistaa, että syy ei ole uhrin tai kohteen vaan tekijän.

Neuvoksi kaikille seksuaalista häirintää kokeville antaisin, että kannattaa aina käydä poliisin puheilla, jos kokee tulleensa häirityksi. Muuten voi käydä kuten meille: iso osa tapahtumista ehti vanhentua, ennen kuin niitä alettiin puida oikeudessa.

#RESPECT.

 

Mainokset

Pikkupuhetta kotimatkalla

Eräänä iltana bussissa viereeni istui mies, joka alkoi kovaan ääneen ihmetellä, että ”mitäs se vierustoveri oikein askartelee” viitaten älypuhelimeeni, josta luin uutisia.

Myönnän, että ensireaktioni tähän elämää nähneeseen ja viinalle tuoksahtavaan herraan oli hienoinen varautuneisuus. Koskaan kun ei tiedä, kuka sattuu olemaan aggressiivisella tuulella enkä ollut itsekään pirteimmilläni.

Mutta siinä puhelintani ihmetellessämme huomasin aika nopeasti, että tyyppi oli ihan ok. Nautiskellut: kyllä. Nenä ruvella ja tukka likainen: kyllä. Mutta hilpeällä tuulella ja harmiton.

Keskustelimme varttitunnin verran musiikkimausta (hän piti Laila Kinnusesta), Tenavatähti-kilpailuista (muistimme molemmat Timo Turusen esitykset) sekä jääkiekosta (hän kuuntelee pelit radiosta, minä en edes tiedä, ketkä pelaavat).

Kun iloinen seuralaiseni nousi linja-autosta, minua hymyilytti. Ja vielä enemmän hekotutti, kun miekkonen ilmestyi vielä bussin ikkunan taa minulle vilkuttamaan. Sinne hän lähti taapertamaan kohti kotiaan ja radiomatsia.

Uskon, että meille molemmille jäi tästä lyhyestä kohtaamisesta hetkeksi hyvä mieli.

Jollain hassulla tavalla tuo velikulta käyttäytyi paljon fiksummin kuin moni muu: hän tervehti, hallitsi small talkin, katsoi silmiin ja hyvästeli lähtiessään. Huumorilla voisi kysyä, kuinka moni meistä muista matkustajista olisi kyennyt samaan.

On hieman surullista pukea aamuisin ylleen näkymätön viitta, joka suojelee muiden ihmisten kohtaamiselta. Huonot kokemukset saavat kietomaan viitan entistäkin tiukemmin harteille.

Onneksi viitan voi jättää toisinaan hieman raolleen, tahallaan tai vahingossa. Silloin voi tapahtua yllättävä kohtaaminen, jonka muistaa pitkään.

Kohtaamalla ihmisen, epätäydellisen ja inhimillisen, muistaa tämän elämän koko kirjon ja meidän ihmisten erilaiset kohtalot. Yksi juopottelee, toinen frustrailee, kolmas rukoilee. Ja kaikkea siltä väliltä.

Hetken aikaa kuitenkin voidaan körötellä samalla bussilinjalla ja osoittaa toistamme kohtaan myötätuntoa ja kunnioitusta. Ihmisiähän tässä vain kaikki ollaan.