KonMarista

Nyt aion sortua siihen, mihin ei saisi ikinä sortua, eli arvostella kirjaa sitä lukematta ja elämänkatsomusta siihen kunnolla perehtymättä. Tästä se lähtee.

KonMari. Olet varmasti kuullut tästä tajunnan räjäyttävästä japanilaisesta tavasta viikata vaatteet kaappeihin. Siinä samalla viikatessa saavuttaa kuulema henkisen tasapainon vailla vertaa, ja elämän tarkoituskin kirkastuu aivan uudella tavalla. Ajattele, yhden kirjan hinnalla elämäsi tulee muuttumaan!

Kieltäydyn lukemasta KonMari-kirjaa. Saatan jäädä paitsi jostain uskomattomasta.

Tulenkohan olemaan maailman ainoa ihminen, joka viikkaa vaatteensa väärällä tavalla kaappiin ja on samalla päämäärätön ja henkisesti tasapainoton?

Tuntuu siltä, että nykyään näitä ihmetrendejä ja virtauksia tulee ja menee kiihtyvällä tahdilla. Jos kiinnostut ja varaat uudesta trendistä kertovan kirjan kirjastosta, et todennäköisesti ehdi saada sitä käsiisi, ennen kuin trendi on jo passé.

Miksiköhän etenkin me naiset sorrumme niin helposti uskomaan ja hakemaan elämään sisältöä jos jonkinlaisista villityksistä? Eihän siinä toki mitään pahaa ole, jos kokee elämänsä helpottuvan, kun tavarat ovat järjestyksessä. Totta kai on helpompaa startata päivään, jos löytää etsimänsä helposti.

Mutta tarvitaanko siihen joku elämänfilosofia, jota pitää jakaa loputtomasti sosiaalisessa mediassa ja jokaisen naisille suunnatun lehden artikkeleissa? Onko meidän naisten elämä todella niin hyvällä tolalla, että meidän tulee ensisijaisesti paneutua vaatteiden viikkaustekniikoiden täydelliseen hallintaan?

Onnellinen se, joka löytää viikkauksesta elämän tarkoituksen. Mutta minä, aivan tavallinen keskivertoarkea elävä lapsiperheen äiti tulen kyllä etsimään onneani jostain muualta kuin vaatekaapin sisältä. Tulen raapimaan tyydytyksen tunteen mieluummin työelämästä, parisuhteesta, ystävyydestä, lapsista tai vaikka pallon heittelystä.

Ja universumi minut armahtakoon, jos jonain päivänä syön sanani ja KonMari-lahko imaisee minut sisäänsä. Ystävät armaat, tulkaa silloin oveni taakse, repikää minut pois vaatehuoneesta ja työntäkää käteni multaan tai saveen.

Laittakaa minut haistelemaan raitista ulkoilmaa, silittämään vanhuksen kättä, rutistamaan lapsi syliini. Näyttäkää minulle auringonpaiste ja hymyilevä lapsi. Kuunnelkaa kanssani kukkuvaa käkeä ja sateen ropinaa.

Tuokaa elämä luokseni, älkääkä enää koskaan päästäkö minua valumaan takaisin tyhjiöön.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s