Seepran raidat

Ei pääse seepra raidoistaan. Näin ajattelin, kun katselin junan ikkunasta ohi viliseviä maisemia ja tunsin olevani liikkeessä.

Liikkeellä oleminen on ihanaa. Maisemien vaihtuminen, uusien paikkojen näkeminen, eksyminenkin.

Kun sitä on aika monta vuotta keskittynyt pitkälti pitämään huolta, että pienten perheenjäsenten tarpeet ovat tyydytetyt, on joutunut väkisinkin painamaan taka-alalle omat mieltymykset tai mieliteot, ainakin osittain. On ollut järkevämpää lomailla Ruotsin risteilyllä kuin tehdä vaellusmatka vuoristoon.

Mutta sieltä ne vaan nousevat taas, omat rakkauden kohteet ja unelmat. Vääjäämättä, hiljaisesti. Kuin rikkaruoho kasvimaalla.

Sitä yllättää itsensä muistelemasta, mistä pidinkään parikymppisenä. Miettimästä, miksi muutinkaan niin usein asunnosta toiseen. Pohtimasta, miten minusta tulikin juuri tällainen.

Olen täysi-ikäiseksi tultuani asunut yli 20 eri osoitteessa. Olen asunut kolmessa eri maassa ja matkustellut parissakymmenessä.

Ennen vanhaan sana ”loma” tarkoitti minulle aina joko lentoa, juna- tai vähintään automatkaa. Tavallisessa viikonlopussakin ehti hyvin junamatkustaa 800 km.

Joku on aina vetänyt matkaan, liikkeelle. Vaikka koti on rakas ja viihdyn siellä loistavasti, on silti pakko päästä pyörien päälle.

Oli suuri ahaa-elämys, kun lapset kasvoivat niin vanhoiksi, että uskalsin lähteä heidän kanssa automatkalle. Ajoin 1- ja 3-vuotiaat takapenkillä 400 km:n päähän mökkeilemään. Pissatin vaippaikäisen tienpientareella kaatosateessa ja nukuin lasten kanssa siskonpedissä hyttyssuojan alla. Sillä reissulla en käynyt vessassa kertaakaan yksin.

Matkojen ei enää tarvitse olla suuria. Joskus pelkkä lähteminen on tärkeintä. Eväiden tekeminen, kameran pakkaaminen kassiin. Lasten lähtöjännitys ja lähtöriidat, anteeksipyynnöt. Uuden osoitteen naputtelu navigaattoriin.

Aivan yhtä tärkeää on jälkeen päin muistelu: Muistatteko, kun käytiin siellä järvellä? Eikös ollut kiva tramppa siellä huoltsikalla? Olipa kova ukonilma!

Joskus pelkkä kahvin juominen pahvimukista uudessa maisemassa tuo itselle voiman ja rauhan tunteen: tässä minä nyt olen, tähän olen tullut.

Elämä ei ajanutkaan ohi, eikä seepran täytynyt luopua raidoistaan.

Mainokset

Katso mua

Eilen illalla istuin sohvalla ja seurasin sivusilmällä, kun lapseni rakensi leikkiautoista ja legoista uutta leikkiä ja samalla selosti minulle kaiken, mitä leikissä tapahtui.

Tiedättehän, kun lapsella on niin paljon asiaa, ettei yksi ilta meinaa riittää kaiken kertomiseen. ”Äiti, katso! Katso, täältä tulee pelastushelikopteri ja tämä auto räjähtää. Äiti, katso nyt!”

Samalla yritin imeä älypuhelimesta kaiken mahdollisen tiedon Brysselin terrori-iskun tapahtumista. Selasin vimmaisesti Twitteriä, uutissivuja, Facea. Ja koko ajan vieressä: ”Katso, äiti! Tää ajais nyt estettä päin! Katso! Mikset sä äiti katso?!”

Samasta asiastahan tässä on kyse, tajusin. Huomion hakemisesta ja saamisesta.

Terroristit tahtovat, että koko maailma kääntää katseensa heidän julmaan tekoonsa ja sen seurauksiin. ”Katso, maailma! Me ollaan tosi julmia ja pahoja eikä me pelätä mitään! Ja teidän kaikkien tulee olla hirmu peloissaan meidän edessä! Katso nyt!”

Lapsi tahtoo, että äiti on läsnä, kuuntelee ja katsoo sekä jakaa hetkeksi lapsen maailman. Katsoo. Kuuntelee.

Somesta löysin yksityiskohtia Brysselin tapahtumista ja näin karmeita kuvia räjähtäneistä paikoista. En kuitenkaan löytänyt sieltä vastausta kysymykseen, mitä terroristit oikein kuvittelevat saavuttavansa iskuillaan. Mainetta, kunniaa, rahaa, sotaa? Huomiota?

Ainakin nyt maailma katsoo terroristeja ja antaa heille huomiota, aivan kuten he halusivat.

En pysty ymmärtämään terrorismin julmuutta ja sen logiikkaa. Mutta pystyn ymmärtämään lastani.

Pystyn laittamaan älypuhelimen hyllylle, istahtamaan lattialle lapseni viereen ja sanomaan: ”Mitäs sinä halusit mulle näyttää? Äiti katsoo nyt.”

Äiti katsoo nyt.

Arki-illasta

Kävin yökylässä hyvän ystävän luona. Pääsin osallistumaan hänen perheensä arki-illan toimiin, katsomaan perheen pojan treenipeliä ja syömään iltapalaa heidän kanssaan.

Joskus pala toisen perheen tuiki tavallista arkea on ihan parasta. Kaiken kokee ja näkee aivan eri tavalla kuin omassa kodissa. Ihan tavallinen iltapala ruispaloineen tuntuu hohdokkaalta kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ihmisiä ympärillään osaa arvostaa, ja lasten hyvän yön toivotukset tuntuvat liikuttavilta.

On kunnia istua samassa iltapalapöydässä lasten kanssa, joista olen tiennyt jo silloin, kun he olivat vasta haaveena mielessä, ja joiden kasvua olen saanut seurata kaikki nämä vuodet pienen etäisyyden päästä.

Nyt nuo pitkäksi venähtäneet alakoululaiset istuvat iltapalapöydässä tukka pörrössä. Ilokseni huomaan, että juttuni naurattavat heitä vielä. Ainakin näin neljän seinän sisällä, kun kaverit eivät ole näkemässä.

Muutaman vuoden päästä en ehkä näe heistä kuin vilauksen, kun tulen kylään. Silloin heitä alkavat kiinnostaa enemmän omat jutut eikä täti-ihminen ole enää suuren kiinnostuksen kohde. Ja niinhän sen kuuluu mennäkin.

Mutta tänään he haluavat viettää iltaa kanssani, opettaa minulle skibboa ja testata, naurattavatko minua pieruvitsit. Naurattavathan ne.

Juuri ennen nukkumaanmenoa kuuntelen omassa huoneessani, kun perheen äiti laulaa yläkerrassa hiljaa unilaulua, ja hetken ajan olen kovin onnellinen. Onnellinen näiden lasten puolesta, joilla on ihanat, rakastavat vanhemmat ja turvallinen koti. Mutta onnellinen myös siitä, että saan olla pieni osa heidän elämäänsä ja että heidän kotinsa ovet ovat minulle aina avoimet.

Aamulla huikkaan heipat pojille. Hyvää koulumatkaa, nähdään taas pian. Kiitos, kun sain kohdata teidät. Kiva kun olette.

KonMarista

Nyt aion sortua siihen, mihin ei saisi ikinä sortua, eli arvostella kirjaa sitä lukematta ja elämänkatsomusta siihen kunnolla perehtymättä. Tästä se lähtee.

KonMari. Olet varmasti kuullut tästä tajunnan räjäyttävästä japanilaisesta tavasta viikata vaatteet kaappeihin. Siinä samalla viikatessa saavuttaa kuulema henkisen tasapainon vailla vertaa, ja elämän tarkoituskin kirkastuu aivan uudella tavalla. Ajattele, yhden kirjan hinnalla elämäsi tulee muuttumaan!

Kieltäydyn lukemasta KonMari-kirjaa. Saatan jäädä paitsi jostain uskomattomasta.

Tulenkohan olemaan maailman ainoa ihminen, joka viikkaa vaatteensa väärällä tavalla kaappiin ja on samalla päämäärätön ja henkisesti tasapainoton?

Tuntuu siltä, että nykyään näitä ihmetrendejä ja virtauksia tulee ja menee kiihtyvällä tahdilla. Jos kiinnostut ja varaat uudesta trendistä kertovan kirjan kirjastosta, et todennäköisesti ehdi saada sitä käsiisi, ennen kuin trendi on jo passé.

Miksiköhän etenkin me naiset sorrumme niin helposti uskomaan ja hakemaan elämään sisältöä jos jonkinlaisista villityksistä? Eihän siinä toki mitään pahaa ole, jos kokee elämänsä helpottuvan, kun tavarat ovat järjestyksessä. Totta kai on helpompaa startata päivään, jos löytää etsimänsä helposti.

Mutta tarvitaanko siihen joku elämänfilosofia, jota pitää jakaa loputtomasti sosiaalisessa mediassa ja jokaisen naisille suunnatun lehden artikkeleissa? Onko meidän naisten elämä todella niin hyvällä tolalla, että meidän tulee ensisijaisesti paneutua vaatteiden viikkaustekniikoiden täydelliseen hallintaan?

Onnellinen se, joka löytää viikkauksesta elämän tarkoituksen. Mutta minä, aivan tavallinen keskivertoarkea elävä lapsiperheen äiti tulen kyllä etsimään onneani jostain muualta kuin vaatekaapin sisältä. Tulen raapimaan tyydytyksen tunteen mieluummin työelämästä, parisuhteesta, ystävyydestä, lapsista tai vaikka pallon heittelystä.

Ja universumi minut armahtakoon, jos jonain päivänä syön sanani ja KonMari-lahko imaisee minut sisäänsä. Ystävät armaat, tulkaa silloin oveni taakse, repikää minut pois vaatehuoneesta ja työntäkää käteni multaan tai saveen.

Laittakaa minut haistelemaan raitista ulkoilmaa, silittämään vanhuksen kättä, rutistamaan lapsi syliini. Näyttäkää minulle auringonpaiste ja hymyilevä lapsi. Kuunnelkaa kanssani kukkuvaa käkeä ja sateen ropinaa.

Tuokaa elämä luokseni, älkääkä enää koskaan päästäkö minua valumaan takaisin tyhjiöön.