Kärsivällisyydestä

Sairastin tällä viikolla monta päivää flunssaa tai influenssaa (en käynyt lääkärissä), kuume sai alkuvaiheessa maailman pyörimään silmissä, ja toipuminen on ollut hitaahkoa. Tauti napsi vuoroon perään kaikki perheenjäsenemme pauloihinsa.

Siinä sitä sitten vietettiin koko perhe monta päivää ja yötä tiiviisti vierekkäin, päällekkäin, limittäin, lomittain. Perhepetissä, sohvalle sammuneina, ilma raskaana, hikiset kyljet toisiamme vasten painautuneina.

Kun taudista aletaan toipua, mutta ei vielä olla ihan kyläilykunnossa, alkaa se vaikein vaihe. Yhtäkkiä mielestäni katoaa täysin se pelko ja huoli, joka vielä pari päivää aikaisemmin kalvoi sisuksia, että mitä jos tämä onkin jotain tosi vakavaa eivätkä lapset toivu tästä varmaan ikinä. Alkaa vain puhtaasti ärsyttää.

Lapset alkavat olla sen verran terveitä, että riitelevät ihan kaikesta: leluista, ruoasta, aikuisten huomiosta, ruutuajasta. Aikuinen ei ole päässyt moneen päivään apteekkia pidemmälle ja alkaa kärsiä ilmiöstä nimeltä mökkihöperyys. Elämä tuntuu olevan todella vahvasti ”jossain tuolla ulkona”.

Tilanne huipentuu siihen, että makaan sängyssä ja koetan lukea mielenkiintoista artikkelia aikakauslehdestä. Vasemmalla puolellani huomiota vaatii yksi lapsi, ajelee pikkuautolla lukemani lehden päällä, potkii välillä tahattomasti mutta kipua aiheuttaen sääriäni. Kerjää, että lukisin kirjaa (vaikka juuri luimme pari kirjaa) tai että saisi ruutuaikaa (sitäkin on ollut jo tuplamäärä).

Oikealla puolellani sängyllä hyppii toinen lapsi. Hän hoilottaa itsekeksimäänsä laulua niin lujaa kuin osaa, meinaa kaatua päälleni, rojahtaa sentin päähän silmälaseistani ja alkaa hokea sanoja pehva, pylly, paukku. Kun näitä on hoettu tarpeeksi pitkään ja hartaasti, on aika etsiä aikakauslehtien pinostani kaikki takamuksen kuvat ja esitellä ne minulle ja tiedustella jokaisen kuvan kohdalla, haluaisinko haistella tätä pehvaa.

Sitten seuraa nopea räjähdys, pään pimahdus, tilanteen tasaus. ”Saisinko nyt vain oikeasti lukea hetken rauhassa!”

Jatkan lukemista. Olen zen. Olen elämän ying ja yang. Olen Dalai Lama. Alkaa naurattaa. Tiedän tämän olevan kallisarvoinen hetki elämässäni. Sellainen, jota muistelen vuosien päästä. ”Muistatko sen kerran, kun sairastettiin kaikki samaan aikaan?”

Ja onhan se nyt oikeasti aika hauskaa haistella mäkihyppääjän pehvaa Suomen Kuvalehden kannessa.

Teemme lasten kanssa sovinnon. Kyllä tämä tästä.

Lukemastani artikkelista en muista sanaakaan.

Johdanto

Täytän tänä vuonna 40 vuotta.

Keski-ikä alkaa neljänkympin korvilla, vaikka laskentatapoja on toki erilaisia. Olen siis melkein keski-ikäinen nainen.

4-kymppinen nainen on vähän niin kuin tuo puu tuossa kuvassa: Hän on jo juurtunut omalle paikalleen. Hän on kestänyt muutamatkin myrskyt. Hän tietää, ettei muutama katkennut oksa kaada koko puuta. Hän osaa jo katsoa kauemmas horisonttiin eikä tuijota vain omia juuriaan. Hän ei välitä, vaikka muutama oksa on kasvanut kieroon tai karistanut neulasensa. Hän tietää pääpiirteittäin, minkälaisessa tuulessa ja paisteessa hän kukoistaa kauneimmin. Hän myös tietää antavansa suojan ja kasvualustan muille eläville.

Mitä miettii keski-ikäinen nainen? Mitä hän pelkää, mitä hän toivoo, mitä hän katuu? Siitä voit ottaa selvää tässä blogissa.

Tämä blogi tulee sisältämään 40 kirjoitusta nelikymppisen naisen elämästä. Pidän blogia vuoden verran. Blogi siis tulee saattelemaan minut nelikymppisyyteen, ja hyvästit jätämme saavutettuani tuon pyöreälukuisen rajapyykin.

Tervetuloa matkalle!