Terveisiä linkousohjelmasta

img_1572

Kuva: orientaatioviikon luentomateriaalia,
jossa siteerataan tulevaisuudentutkimuksen professoria Markku Wileniusta

 

Terveisiä linkousohjelmasta. Täällä on mennyt ihan hyvin, mitä nyt välillä vähän päätä on pyörittänyt. Alan olla melkein valmista tavaraa pyykkinarulle.

Linkousohjelmani käynnistyy varovasti joka aamu, kun suuntaan uuteen kouluuni eli yliopistolle. En tiedä, millä bussilla ehdin vaikkapa 8:45 alkavalle luennolle, joten lähden varmuuden vuoksi liian aikaisin kotoa. Onneksi kahvi on yliopistolla edullista.

Ensimmäinen kevyt pyykin pöyhistely tapahtuu, kun saavun yliopistolle ja etsin kulloistakin luokkatilaa. Jokainen kurssi pidetään joka kerta eri paikassa: ainakaan vielä en ole voinut tuudittautua siihen, että luento pidettäisiin samassa paikassa kuin edellisellä kerralla. Onneksi myös luennoitsija vaihtuu lähes joka kerralla, etten vain ehdi oppimaan kenenkään tyyliä tai muistamaan nimiä, sehän sopii dementiaharjoitteeksi ikäiselleni.

Rakennuksiakin on neljä, joista valita, onneksi kaikki sentään lähekkäin keskuskampuksella. Mainittakoon, että olen keskustellut jo kolmen eri vahtimestarin ja yhden siistijän kanssa. Toki tiedän, että B1097 on eri luokkatila kuin B1096, jossa olisi ollut tarjolla sinänsä mielenkiintoiselta kuulostava sukupuolentutkimusluento. Yhdellä aamukurssilla olin ainoa paikalle jaksanut opiskelija. Vähemmästäkin meinasi usko loppua, kun luokassa ei ollut opea, ei opiskelijoita. Onneksi on vahtimestarit ja sainpahan laadukasta yksityisopetusta, kun ope lopulta löytyi.

Hieman tymäkämpään linkoukseen aletaan päästä, kun useampi oppitunti tai luento menee päällekkäin. Löydettyäni oikean luentosalin ja valittuani paikan keskeltä kahdenkymmenen hengen riviä on oikea hetki muistaa, että tänään pitääkin lähteä kesken luennon seuraavalle tunnille varmistamaan paikka sillä kurssilla. Sori, ope. Sori, vierustoverit. Sori, sori. Moka on lahja.

Mainitsinko jo, että tiedekunnassani on läsnäolopakko lähes joka tunnilla? Kerran saa yleensä sairastaa ilman lisätehtäviä. Hyvin ystävällistä, kiitos paljon, kiitos, kiitos (oksennustautia odotellessa).

Tässä vaiheessa päivää mennään jo täyskierroksilla linkouksen osalta. Samalla kun yritän ottaa selvää kurssien suoritusohjeista, opettelen käyttämään pilvipalveluja. Whatsappissa laulaa minua paljon nuorempien opiskelijakaverieni pikaviestittely ryhmätyön tekemisestä. Kaikilla eri aikataulut, hiiohoi. Ensi perjantai ei käy, koska ollaan silloin krapulassa, hiiohoi.

Viimeinen teholinkous pyörähtää käyntiin suunnilleen siinä vaiheessa, kun lounasta ei ole ehtinyt syödä (johtuen tunnilta toiselle laukkaamisesta) ja tylsähkö luento sen kun kestää ja kestää. Kun hapuilen kuuden ruuhkassa itseni nyssepysäkille, päässä alkavat pyöriä teholinkouksen voimin oppimispäiväkirjat, harjoitustehtävät ja esseet, joista sain päivän aikana kuulla. Moodlet, wetot, tunit ja kasavat ne siellä iloisesti pyörivät. Otan nyssepysäkin seinästä kiinni ja ymmärrän, miksi linkousrumpua ei saisi tuijottaa liian pitkään. Miksi, oi miksi menin vaihtamaan sen käyttöjärjestelmänkin tietokoneeseen?

Kotiovelle päästyäni oloni on hyvin kuivaksi lingottu. Sanoisin jopa rapsakka. Oven takaa kuulen jo perheeni äänet.

Hapuilen pesukoneeni nappulaa, etsin hienopyykkiohjelmaa. Jospa vielä ihan lyhyen ohjelman jaksaisin pyörittää. Hellivän, rauhoittavan. Vaikka villaohjelman.

Kyllä tämä kone ihan hyvin pyörittää, vaikka välillä pitääkin omituista ääntä. Lopulta ne kierrokset aina pienenevät, vaikka välillä tuntuisi siltä, että linkous on ikuista.

Mainokset

Soili Pohjalainen: ”Valuvika”

valuvika_1

Kuva: Atena Kustannus.

Minä yksinkertaisesti rakastin tätä kirjaa ja kaikkea siinä.

On kulunut vähän yli vuosi siitä, kun mummoni kuoli. Soili Pohjalaisen ”Valuvika” toi mummon hetkeksi takaisin: On sama Pohjois-Karjalan murre, jota olen kuunnellut koko pienen ikäni. On sama jääräpäinen itärajalla asuva vanhus, joka haluaa päättää omista asioistaan loppuun saakka eikä voi sietää nykymaailman kotkotuksia. On samat pähkähullut jutut, puolilahonnut asuintalo ja suorat sanat asiasta kuin asiasta.

-Oletko sä käynyt siellä Bomban talossa? kysyn Artulta. 
-Oon mie käynyt. 
-No mimmonen se on? kysyn.
-Näithän sie omin silmin.
-Sisältä. Mimmonen se on sisältä?
-Jaa, emmie ole siellä sisällä käyny.
-Sä asut täällä! Sä oot asunut täällä vaikka kuinka kauan. Ja se on suunnilleen ainoa nähtävyys täällä. Etkä sä muka ole käynyt siellä, korotan ääntäni.
-No mitä helevettiä mie siellä ramppaisin? Arttu kiihtyy mutta rauhoittuu saman tien.
-Lieksan uimahallissa käytiin Martin kanssa loppuaikoina. 

Ravistan päätäni.

Kirjassa kaksi eri sukupolvea tai oikeastaan kaksi ihan eri maailmaa kohtaavat, kun vegaani kaupunkilaisnainen Maria palaa lapsuuden mummolaan viettämään aikaa ukkinsa kanssa, jonka terveys ei ole enää paras mahdollinen.

Arttu-ukki on loistavasti kirjoitettu hahmo jo yksin sen takia, että juuri tällaisia ukkoja syrjäseudut ovat täynnä. Artussa on mahtavaa omapäisyys ja hyvällä tavalla vallitseva piittaamattomuus muista ihmisistä. Oma elämä eletään niin kuin itse halutaan eikä muiden nenän nyrpistyksistä pahastuta. Totta kai sivutuotteena saa helposti koko lähisuvun raivon valtaan, mutta anarkistillahan ei ole koskaan helppoa!

Isovanhempieni sukupolvi oli elämässään pitkälti perusasioiden äärellä: mistä saada tarpeeksi ruokaa, onko varaa lähettää lapsia kouluun, kuinka moni perheestä ylipäänsä selviää hengissä aikuiseksi saakka. Koettelemukset koulivat sen ajan ihmisistä sitkeitä ja päättäväisiä. Oli pakko valita oma tapa elää ja porskuttaa läpi harmaan kiven. Pienistä ei voitu kitistä, ruoasta nyt ei ainakaan. Kyllä siinä vegaanit ja globaalit voi tuntua vaikealle.

Toisaalta Arttu-ukin muuttumattomuus tuntuu pirstaloituneessa nykymaailmassa myös kovin turvalliselta: kaikkeen ei ihmisen tarvitse taipua, oma itsensä saa olla, jokaiseen ilmiöön ei ole pakko hurahtaa. Rinnakkain voidaan elellä, vaikka katseltaisiin maailmaa eri näkökulmista.

Soili Pohjalainen: Valuvika
Atena Kustannus Oy
2019

Golnaz Hashemzadeh Bonde: ”Olimme kerran”

Ruotsissa tuntuu ilmestyvän paljon enemmän mielenkiintoisia maahanmuuttajataustaisten ihmisten kirjoittamia teoksia kuin Suomessa. Iranista kotoisin olevan Golnaz Hashemzadeh Bonden kirja ”Olimme kerran” on ollut arvostelumenestys eikä ihme.

Olimme kerran

Kuva: Otava.

”Olimme kerran” kertoo viisikymppisestä iranilaisnaisesta Nahidista, joka on asunut jo 30 vuotta Ruotsissa perheensä kanssa. Nahid on paennut nuorena äitinä islamilaista vallankumousta ja kotiutunut Ruotsiin mutta tuntenut aina olevansa ulkopuolinen, vieras eikä enää sama ihminen kuin ennen.

Kirjan alussa Nahid saa tietää sairastuneensa syöpään, jota ei voida enää parantaa. Jo valmiiksi kitkerän naisen elämä suistuu radaltaan, ja kaikki vanhat katkeruudet sekä muistot alkavat nousta pintaan.

Kirja kertoo kotimaansa jättäneen ihmisen kohtalosta ja siitä tunteiden sekavuudesta, jota pakolaisuus aiheuttaa vielä seuraavassa sukupolvessakin. Tuntuu, että oma ymmärrykseni lisääntyi taas hieman sen suhteen, miten rikkinäiseksi pakolaisuus voi ihmisen jättää ja miten aika ei välttämättä paranna kaikkia haavoja.

Samalla kirja on kuitenkin myös vahva tarina äidistä, tyttärestä ja heidän välisestä suhteesta. Nahid on välillä aivan raivostuttavan ärsyttävä äiti: itsekeskeinen, huomiota vaativa, tyly. Huomasin ihmetteleväni, miten ihmeessä hänen tyttärensä ei sano hänelle vastaan tai miten hän jaksaa kuunnella kaikkea äidin syytämää soopaa.

Toisaalta Nahid on menettänyt paljon ja kärsinyt vuosikymmeniä syyllisyydestä, mikä saa tuntemaan häntä kohtaan myös myötätuntoa. Äidin ja tyttären välinen rakkaus on repivää mutta aitoa.

Nahidin terveydentilan mennessä huonompaan suuntaan tapahtuu odottamaton käänne, joka saa kaiken muuttumaan. Nahid huomaa, että vielä on mahdollisuus kokea iloa, toivoa ja saada kenties menneitäkin anteeksi. Kirjan viimeiset 10 sivua luin silmät sumussa. Kun viimeinen sivu oli luettu, en voinut kuin hetken huokailla, kerätä itseni ja pyyhkiä kyyneleet.

Upea teos monestakin eri syystä. Oivallinen lahjavinkki äitienpäiväksi äidille, joka rakastaa hyviä tarinoita eikä kavahda elämän raadollisia puolia.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: ”Olimme kerran”
Suomennos: Jaana Nikula
Otava 2018

 

Kaarina Davis: ”Irti oravanpyörästä” ja ”Toisinnäkijän päiväkirja”

Kuvat: Kaarina Davis

Tänään jos joskus on erittäin hyvä syy kirjoittaa Kaarina Davisin kirjoista.

Tutustuin Davisin ajatuksiin ensimmäisen kerran muistaakseni noin vuosikymmen sitten jossain lehtiartikkelissa. Tykästyin, ja sen jälkeen olen lukenut kaikki häneltä ilmestyneet kirjat ja hänestä tehdyt haastattelut.

Davis työskenteli pitkään sairaanhoitajana mutta koki työuupumuksen ja päätti tehdä elämästään itselleen sopivampaa. Kiireettömämpää ja ekologisesti kestävämpää. Hän muutti asumaan vaatimattomaan lapsuutensa kesämökkiin ja alkoi tehdä valintoja kestävän kehityksen ja oman hyvinvointinsa pohjalta. Näistä kokemuksista on kirjoitettu ”Irti oravanpyörästä”.

Kaarina kertoo kirjassa ihan käytännön tasolla, miten hän rahoitti elämänmuutoksensa, mitä yllätyksiä se toi tullessaan ja mitä kaikkea hyvää muutos on saanut hänen elämässään aikaan.

”Toisinnäkijän päiväkirja” puolestaan keskittyy kuvailemaan päiväkirjamaisesti luonnossa paraikaa tapahtuvia huolestuttavia muutoksia ja metsähakkuiden rajua leviämistä. Se on voimakas kannanotto monimuotoisen luonnon puolesta.

Rakastan lukea tarinoita ihmisistä, jotka uskaltavat tehdä toisin kuin muut. Ei tänä päivänä ole helppoa elää maalla, olla kuluttamatta paljon, puolustaa metsiä ja puhua luonnon moninaisuuden puolesta. Välillä varmasti tuntuu siltä, että kukaan ei kuuntele.

Mutta siksi Davisin kaltaisia ihmisiä juuri tarvitaan: herättämään ajatuksia meissä, jotka emme muista aina kuunnella. On tervettä miettiä tasaisin väliajoin, ovatko omat valinnat oikeita juuri minulle ja samalla meidän yhteiselle maapallollemme.

Rauhoitun aina Davisin kirjoja lukiessani. Kaiken ympäröivän viriketulvan keskellä on yksinkertaisesti virkistävää lukea hitaasta elämästä ja yksinkertaisesta vuodenaikojen vaihtelun tarkkailusta. Vaikken itse edes viljele mitään (vielä), silti minua alkaa kirjan edetessä kiinnostaa tosissaan, onnistuuko Davisin kasvimaan sato tänä kesänä!

Ai niin, mietitkö että miksi juuri tänään oli hyvä syy kertoa Davisin kirjoista? Siksi, että tänään 5. huhtikuuta me suomalaiset olemme jo kuluttaneet oman osamme maapallon luonnonvaroista. Tästä eteenpäin loppuvuoden ajan elämme lainavaroin.

 

Kaarina Davis: ”Irti oravanpyörästä”
Kustantaja: Kaarina Davis
2016

Kaarina Davis: ”Toisinnäkijän päiväkirja”
Kustantaja: Kaarina Davis
2013

Tara Westover: ”Opintiellä”

Opintiellä 9789513192839_frontcover_final_medium

Kuva: Tammi

Tara Westover kasvoi aikuiseksi Idahon vuorilla syvästi uskonnollisessa perheessä, jossa tehtiin kovaa fyysistä työtä, kieltäydyttiin länsimaisen lääketieteen käytöstä ja uskottiin kotikoulutuksen voimaan. Perheen isä kärsi vakavista mielenterveysongelmista, mikä johti siihen, että elämä oli ennalta-arvaamatonta, vainoharhaista ja pelottavaa.

Muistelmissaan ”Opintiellä” Westover kuvailee tarkasti lapsuusmuistojaan. Muistot ovat rajuja: Taran isä manipuloi perhettä maailmanlopun pelolla ja salaliittoteorioilla. Taran veljet käyttivät rajua fyysistä väkivaltaa alistuskeinona, eikä äiti kyennyt nousemaan vastarintaan miehiä vastaan. Lapset eivät saaneet käydä koulua, vaan päivät kuluvat isän romuttamolla raataen. Ellei kertomuksen tietäisi olevan tosi, se tuntuisi melkein liian karulta ollakseen totta.

Ensimmäisen osion jälkeen kirja jäi minulta kesken, kun jouduin palauttamaan sen kirjastoon, enkä päässyt muutenkaan kunnolla kirjan imuun. Mutta kun sain kirjan uudelleen lainaan ja kirjassa edettiin vaiheeseen, jossa Tara alkaa opiskella, tarina alkoi vetää.

Tara käy elämänsä ensimmäisessä koulukokeessa 16-vuotiaana, mistä alkaa hänen uskomatonta matkansa opintiellä. Ahkeralla puurtamisella ja ilmiömäisellä lahjakkuudellaan Tara ansaitsee stipendit ensin Cambridgen ja sitten Harvardin yliopistoon. Vuonna 2014 hän väitteli Cambridgessa tohtoriksi historian oppiaineesta.

Kirjan lukeminen ei ollut helppoa, sillä läpi elämänsä Tara on alistettu niin kovalle henkiselle ja fyysiselle väkivallalle, että kivuliaita seurauksia on vaikea lukea. Samaan aikaan kun Tara opiskeli ja asui jo kaukana synnyinkodistaan ja oli alkanut avautua ulkomaailmalle, vuosikausien henkinen alistaminen aiheutti hänelle psykosomaattisia oireita, paniikkikohtauksia ja loputonta riittämättömyyden tunnetta. Kuvaukset menneisyyden riivaamasta Tarasta makaamassa toimintakyvyttömänä maineikkaan yliopiston asuntolassa ovat lohduttomia.

Minua koskettikin eniten varmaan se, miten tärkeä lapsuudenperhe Taralle kaikesta huolimatta oli: vaikka häntä kohdeltiin huonosti ja alistettiin, häntä myös rakastettiin, ja mitä tahansa kauheaa perheessä tapahtuikaan, Tara haki silti perheenjäseniltään tukea ja ymmärrystä vielä aikuisenakin. Hän halusi kuulua perheeseen eikä tulla hylätyksi. Hän ei hylännyt uskontoaan tai kironnut kaikkea siihen liittyvää alimpaan maan rakoseen, mikä olisi ollut ymmärrettävää, vaan yritti todella ymmärtää syitä perheenjäsentensä käyttäytymiseen.

Lopulta hänen kuitenkin täytyi tehdä ratkaisuja, jotka eivät ole helppoja. Säilyäkseen ehjänä hänen on rikottava jotain.

”Ennen sitä hetkeä se tyttö oli aina ollut käytettävissä. Vaikka vaikutin muuttuneelta – vaikka olin saanut erinomaisen koulutuksen ja vaikka ulkomuotoni olikin toisenlainen – minä olin aina edelleen hän. Parhaimmillanikin olin kaksi ihmistä, haljennut mieli. Se tyttö oli sisälläni ja ilmaantui esiin aina astuessani isäni taloon. (..)

Sen hetken jälkeen tekemäni päätökset eivät olleet sellaisia, joita se tyttö olisi tehnyt. Ne olivat muuttuneen ihmisen, uuden minuuden päätöksiä.”

 

Tara Westover: Opintiellä
Suomennos: Tero Valkonen
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2018

 

Märta Tikkanen: ”Miestä ei voi raiskata”

9789520406356_frontcover_final_medium

Kuva: Tammi

Uudenvuoden päätökseni oli yrittää lukea tänä vuonna enemmän kirjoja, jotka eivät ole uutuuskirjoja. Olen nimittäin kirjaston uutuushyllyjen vakiasiakas ja aina etsimässä juuri sitä kirjaa, josta somessa juuri nyt puhutaan.

Ikävä kyllä tämä aiheuttaa joskus tahatonta stressaantumista, sillä pikalainoja en useinkaan ehdi lukea viikossa läpi. Lukeminen alkaa myös tuntua suorittamiselta, kun kirja pitäisi muka ehtiä lukea mahdollisimman nopeasti julkaisemisen jälkeen, jotta tietää mistä puhutaan. Faktaa on sekin, että minulta on jäänyt lukematta paljon klassikkoteoksia tai ylipäänsä vanhempaa laatukirjallisuutta.

Niinpä olen nyt vaellellut enemmän kirjaston peruskirjahyllyjen äärellä ja etsinyt sieltä jotain mielenkiintoista. Ja kas mitä löysinkään! Märta Tikkasen klassikkoteoksen ”Miestä ei voi raiskata” vuodelta 1978. Ja mikä hassuinta kirja on ajankohtaisista ajankohtaisin, koska siitä on otettu uusintapainos tämän vuoden helmikuussa – ja koska #metoo.

A6E4EF5F-DB38-4EA7-ADCB-C9120F964790

Ja huh minkä lukukokemuksen kirja tarjoili! On niin palkitsevaa lukea teosta, jonka julkaisemisesta on yli 40 vuotta, mutta joka on kertakaikkisen uskottava, ajankohtainen, ajaton ja palkitseva. Tikkanen kattaa pöytään täydellisesti napakymppiin osuvia kuvauksia naisen ajatuksista ja paikasta patriarkaalisessa yhteiskunnassa.

Kirjan tapahtumat lähtevät vyörymään, kun 40-vuotias eronnut yksinhuoltajaäiti Tova raiskataan tanssiravintolaillan päätteeksi. Loukattuna ja satutettuna kotiin hoippuva Tova päättää heti kostaa teon raiskaajalleen. Hän alkaa suunnitella kostoa ja päättää, että öykkärimäinen raiskaajamies saa vielä tuta nahoissaan, miten nöyryyttävää raiskatuksi tuleminen on ja miten julmalta toisen suorittama seksuaalinen alistaminen tuntuu.

Tekoa suunnitellessaan Tova käy samalla tunnemyrskyinä läpi koko elämäänsä ja päättynyttä avioliittoaan sekä avioliiton ulkopuolisia suhteitaan. Avioliitossa on vallinnut tyypillinen perinteinen vallanjako, jossa nainen tekee kotityöt ja mies tuo kotiin suuremman tilipussin. 

”Eikä Tova pysty saamaan häntä käsittämään ettei maailmassa ole mitään väliä sillä kuka tekee mitäkin ja kenellä on suurempi palkka ja suurempi unentarve ja enemmän syytä kuunnella uutiset rauhassa ja lukea lehtensä ja tietää mitä maailmassa tapahtuu. Ettei siitä lainkaan ole kysymys.
Että tärkeä on tämän kaiken taustalla oleva asenne. Että se joka ei piittaa toisen ajasta ja siitä mikä toiselle on kipeää. Ei piittaa myöskään. Siitä toisesta ihmisestä.”

Useammin kuin kerran kirjaa lukiessani ajattelin, että tällaistakö tämä 70-luvun meno naisia kohtaan oikein oli, jestas sentään, en olisi kestänyt päiväkään. Ja useammin kuin kerran ajattelin, että eipä ole moni asia muuttunut 40 vuodessa ja että miten ihmeessä teos voi olla vieläkin näin ajankohtainen ja tuore. Aika mahtava saavutus yhdeltä ja samalta kirjalta!

Valitettavasti maailma ei ole vieläkään valmis ja tarvitsemme juuri tällaisia teoksia näyttämään, miten moninainen ja hauras on naisten ja miesten välisen vallan tasapaino. Vaikka tasa-arvon rintamalla on menty suuria harppauksia eteenpäin esimerkiksi työelämässä, on seksuaalisen hyväksikäytön valta edelleen hyvin vahvasti miessukupuolen käsissä eikä siihen liittyvistä ongelmista voi koskaan puhua liikaa.

Tikkasen teoksesta nousi aikoinaan kohu, koska se ravisteli niin voimakkaasti ja avoimesti patriarkaattia ja nosti keskusteluun raiskaukseen liittyvän vallankäytön. Sittemmin tasa-arvo on nytkähtänyt hieman eteenpäin ja miehen raiskaamisesta on tullut rikos.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata
Suomennos: Kyllikki Villa
Tammi/Suuri Suomalainen kirjakerho 1978
Uusintapainos Tammi 2019

Cecilia Samartin: ”Kirottu kauneus”

Kirottu-kauneus_3D.pngKuva: Bazar Kustannus

”Miehet puhuivat kieliä, joita hän ei ymmärtänyt, punanenäiset miehet joiden suusta valui sylki, karvaiset miehet joilla oli leveät lihaisat selät, ja laihat miehet joilla oli roikkuvat kivekset. Jotkut olivat niin vanhoja että tarvitsivat kepin, toiset niin nuoria että heidän poskensa olivat edelleen untuvaiset. Ja sitten oli aina neula.”

”Kirottu kauneus” ryömii salakavalasti ihon alle. Sen kieli on kevyttä, soljuvaa, ohutta kuin unelma. Se ei revittele eikä kerro kaikkea kauheutta heti. Silti huomaan lukevani kirjaa lihakset jännittyneinä, jotain pahaa tapahtuvaksi odottaen. Ja tapahtuuhan sitä.

Cecilia Samartin on valinnut kirjansa aiheeksi ihmiskaupan, naisiin ja lapsiin kohdistuvat globaalit orjamarkkinat. Miehet näyttäytyvät kirjassa julmina, armottomina, väkivaltaisina saalistajina ja alistajina. Heidän armoilleen joutuneet tytöt – lapset – yrittävät vain selviytyä mahdottomasta. Heidän ihmisyytensä joutuu niin kovalle koetukselle, että he ovat vaarassa kadottaa itsensä. Lukijaa kirja ei päästä helpolla.

”Kultainen neste kieppui Inesan suonissa ja lämmin pistelevä rakkauden joki virtasi hänen lävitseen. Hän leijaili avaruudessa ympärillään miljardi tuikkivaa tähteä ja planeettoja, jotka hehkuivat kuin valtavat sateenkaaren väreissä kimaltelevat ilmapallot. […] Tähän mystiseen usvaan kietoutuneena kaikki oli kaunista, mutta kun verho nousi ja demonit luikertelivat takaisin Inesan aivoihin, hän muisti Billyn ja tytön, jonka Billy heitti junasta ja pitkän laivamatkan meren yli iltahämärässä.”

Kirotussa kauneudessa on toivoa, joka kumpuaa tyttöjen yhteisestä tahdonvoimasta ja solidaarisuudesta. On myös hyviä ihmisiä, jotka haluaisivat auttaa mutta jotka eivät vaikeassa tehtävässä onnistu: olosuhteet ovat yksinkertaisesti liian ankarat. Kirja avaa myös hienosti sitä, miten rikkinäisten ja köyhien perheiden lapset ovat tietyissä maailmankolkissa suuressa vaarassa päätyä orjabisneksen uhreiksi.

Tämä kirja tuli ahmaistua parissa illassa: se imaisi mukaansa. Kun viimeinen sivu on nyt luettu, ei epämukava olo, joka on ollut päällä koko lukemisen ajan, katoa minnekään. Samartinin kirja on hyvä muistutus siitä, ettei riitä että omassa kuplassa on kaikki hyvin. Orjuutta vastaan taistelu ei ole todellakaan ohi, eikä lasten ja naisten asema maailmassa ole edelleenkään kovin turvattu.

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus
Suomennos: Kristiina Vaara
Bazar Kustannus 2018