Kesätyöntekijä kertoo kokemuksistaan

Sari on työskennellyt tänä kesänä 2,5 kk:n ajan lasten kesäviihdyttäjänä. Tänään Sari viettää viimeistä päivää kesätyöntekijän pestissään.

”Matkaan on jäänyt mukavia muistoja ja hassunhauskoja kommelluksiakin, joista on selvitty huumorilla”, Sari muistelee kulunutta kesää. ”Yhtenäkin päivänä lapset tappelivat melkein koko päivän – siinä meinasi jo hymy hyytyä minultakin”, Sari naureskelee.

Sari on kuitenkin jo kokenut kesäviihdyttäjä, sillä takana on jo monta kesää lasten seurassa. ”Huomaan kyllä heti, kun pieni rauhoittuminen tabletin äärellä on tarpeen.”

Suomessa on poikkeuksellisen pitkä kesäloma kouluista, ja kysyntää Sarin kaltaisille lasten kesäviihdyttäjille on lähes joka kunnassa. Osan kesästä Sarinkin lapset viettivät mm. koulun kesätoiminnassa ja isovanhemmilla, mutta ison osan ajasta vastuu on kesäviihdyttäjillä.

Mahtuiko kesään mukaan suuria yllätyksiä? ”No, kyllähän se yllätti, miten ihmeen monta kertaa sitä ruokaa sai olla kokkaamassa, kun lapsethan ovat nälkäisiä viettäessään paljon aikaa ulkona. Ei siitä olisi ehkä selvitty ilman satunnaisia aterioita kodin ulkopuolella”, Sari huokaisee.

Entä syksyn suunnitelmat, mitä on edessä kesäpestin jälkeen? ”Odotan innolla ihan tavallista arkea. Sitä, ettei tarvitse aamusta iltaan keksiä tekemistä. Ja sitä, että lapset myös nukahtavat illalla aikaisemmin. On aika monta Netflix-sarjaa jäänyt katsomatta.”

Kiitos Sari hyvästä työstä ja ensi kesänä taas nähdään!

Äiti karkuteillä

IMG_9609.JPG

Asioita, joihin kiinnittää huomiota oleskellessaan jonkin aikaa ilman perhettä toisella paikkakunnalla:

Hotellihuoneessa. On. Niin. Hiljaista. Että. Kuulen. Oman. Hengitykseni.
En herännyt öisin kertaakaan. Ja se on yhtä ihanaa kuin ajattelinkin sen olevan.

Hotellihuoneen haluaa pitää pedanttisen siistinä. Kerrankin tavarat pysyvät paikoillaan ja jos joku on hukassa, syypää ei ole 5-vuotias tavaroiden kanniskelija vaan 40-vuotias tavaroiden hukkaaja.

On juuri niin mahtavaa ahmia nettisarjoja liian monta osaa kerrallaan kuin olin fantasioinutkin. Etenkin Handmaid’s Talea HBO Nordicilta. Hyytävän hyvä! Nautintoa ei tällä kertaa keskeytä yksikään unissakävelijä, -huutelija tai muu viereentunkija. (En muuten avannut televisiota kertaakaan. Siis sitä pöydällä nököttävää mustaa laitetta.)

Sitä helposti yrittää luoda muutamassa päivässä itselleen jonkun rutiinin, kuten kulkea samaa bussireittiä sairaalaan tai käydä samassa ruokakaupassa. Saa ikään kuin hetken leikkiä, miltä tuntuisi oikeasti asua täällä. Löytäisinkö perille, tottuisinko ihmisvilinään? Tykkäisinkö taas asua isommassa kaupungissa, kuten nuorena? (Vastaus: en.)

Turistiakin on ihan hilpeää leikkiä tutussa kaupungissa, jossa yleensä käy vain töissä. On ihan pakko vierailla yhdessä museossa ja kirkossa ja miettiä, miltä kaupunki näyttää niiden oikeiden turistien silmissä, jotka vierelläni nähtävyyksiä pällistelevät. Itsehän olen melkein paikallinen, toim. huom. En ainakaan ostanut mitään siitä kaupasta, jonka oven vieressä seisoi täytetty poro.

Houkutuksia on enemmän kuin kotikylillä, ja niihin on helppo sortua. Jokainen smoothiebaari tai hajusaippuakauppa on potentiaalinen mahdollisuus. ”Nyt kun kerrankin olen näiden lähellä, ja mulla on vähän niin kuin loma, ja lapsetkaan ei ole vieressä monkumassa herkkuja….” Ja tähän kassakoneen kilinä-ääntä.

Aika tuntuu mystisesti katoavan jonnekin. 3,5 päivää yksin kuulosti etukäteen siltä, että siinä ajassa ehtii lukea yöpöydälle unohtuneen kirjan, reippailla kuin ei koskaan ennen ja kierrellä kaikki kaupungin päänähtävyydet. No ei ihan ehtinyt. Mutta ehti sentään syödä monta hotelliaamupalaa ja ajatella paljon ihan omia ajatuksia (sellaisia jotka eivät liittyneet esimerkiksi lastenvaatteiden inventointiin). Ja siinä sivussa ehti myös ehkä pelastaa yhden ihmishengen (tai ainakin tehdä parhaansa, jotta siinä niin kävisi).

Viimeisenä muttei vähäisimpänä: kotiin on itkettävän ihana palata. Lapset näyttävät paljon suloisemmilta kuin ennen, kodin sotku ei häiritse (kauheasti), ja lasten korviasärkevä älämöly on hetken aikaa jopa hellyttävää. Ja kun vielä siippa huokaisee, miten raskasta yksinhuoltajan elämä on ollut, sitä melkein tuntee silmäkulmansa kostuvan: kyllä niillä minua ikävä on ollut.

 

Joku tarvitsee apuani

17522535_10154663921327326_8540857854404935340_n

Arjessa ei välttämättä pysähdy usein miettimään omia pelkoja, sillä suurimman osan ajasta kaikki soljuu niin kuin aina ennenkin ja elämä on tuttua ja turvallista. Onneksi.

Kuitenkin tiedän, mikä minusta elämän pelottavin asia on. Se on eittämättä vakavasti sairastuminen ja/tai kuolema. Oma tai läheisteni. Pitkän elämän eläneen vanhuksen kuoleman voi vielä jotenkin hyväksyä, mutta liian nuorena kärsimään joutuvan kohtaloa on vaikea ymmärtää.

Olen onnekas, kun en joudu pelkäämään päivittäin lapseni hengen puolesta, kuten niin moni kroonisesti tai äkillisesti sairastuneen lapsen vanhempi joutuu. Samoin olen onnekas, ettei itselläni ole vakavaa sairautta, jonka vuoksi joutuisin laskemaan elinpäiviäni ja miettimään, mihin ne jäljellä olevat käyttäisin.

Jos kuitenkin leikin ajatuksella, että minä tai läheiseni sairastuisi todella vakavasti: mitä silloin toivoisin? Toivoisin varmaankin enemmän kuin mitään muuta, että löytyisi hoitokeino, joka pelastaisi elämän. Olisin siinä hetkessä täysin riippuvainen lääketieteestä, lääkäreistä ja muista alan ammattilaisista ja kiitollinen kaikesta saadusta avusta.

Entä jos käännän tilanteen toisinpäin ja mietin, mitä olisin itse valmis tekemään, että voisin auttaa vakavasti sairastunutta, itselleni tuntematonta ihmistä. Olisinko valmis ottamaan töistä sairaslomaa? Olisinko valmis asumaan viikon ajan erossa perheestäni? Olisinko valmis kestämään neulan pistoja, kipua ja epämukavuutta, joista kaikista kuitenkin tietäisin toipuvani nopeasti?

Kohdalleni on osunut sattuma, jonka todennäköisyys on pieni. Juuri minun kantasoluni voivat auttaa toista ihmistä elämään. Noin vuosi sitten liityin Kantasolurekisteriin, ja jo nyt minut on valittu kantasoluluovuttajaksi ihmiselle, joka sairastaa niin vakavasti, ettei tule selviämään ilman kantasolusiirrettä.

Valintani tuntuu ihmeelliseltä ja hämmästyttävältä. Hieman pelottavalta mutta myös hienolta. Tuntuu vahvasti siltä, että näin tämän kuuluukin mennä.

Niinpä olen päättänyt tyhjentää kalenterini ja astua hetkeksi mukavuusalueeni ulkopuolelle ja yritän auttaa tuota tuntematonta henkilöä niin konkreettisesti kuin se voi olla elämässä ylipäänsä mahdollista. Lahjoitan hänelle viikon aikaa elämästäni toivoen, että se tuo hänen elämäänsä lukemattomia viikkoja lisää.

Vaikka minua jännittää, tiedän tuota potilasta jännittävän vielä moninkertaisesti enemmän. Hänellä on paljon menetettävää, minulla ei paljoakaan. Vaikken tiedä potilaan elämästä mitään, en edes sitä asuuko hän Suomessa vai ulkomailla, olen juuri nyt hänen mahdollisuutensa elämään. Se on aika hurja ja nöyräksi laittava ajatus.

Aamulehdessä oli sattumalta tällä viikolla juttu Jaakosta, joka on myös aikeissa luovuttaa kantasoluja. Juttuun on koottu kaikki tärkeät faktat kantasoluluovutuksesta.

Tykkään Jaakon asenteesta: ”En auta siksi, että odottaisin vastavuoroisesti jotakin takaisin. Vaan siksi, että kun joku tarvitsee apua, sitä annetaan.”

Kantasolurekisteriin voi liittyä 18-40-vuotias perusterve ihminen. Tarkemmat ohjeet ja mahdolliset esteet liittymiselle löydät täältä.

Elämässä, siskoni, elämässä

En kauheasti pidä sanasta ”ruuhkavuodet”, vaikka aika hyvin se kuvaa nelikymppisen äipän elämää. Tosin ei tässä missään ruuhkassa seisota. Pikemminkin posotellaan ohituskaistalla hiturien ohi hieman yli nopeusrajoituksien.

Onhan sitä omiakin asioita mietittävänä, mutta viime aikoina aika paljon myös muiden asioita. Sellaista on elämä vanhuksen edunvalvojana ja lähiomaisena.

Mummoni edunvalvojaksi ryhtyminen oli helppo ja itsestäänselvä valinta, koska en halunnut tuntematonta virkamiestä tai -naista hoitamaan mummon varoja. Se mikä on yllättänyt on asioiden hoitoon kuluva aikamäärä: sitä ajatteli, että eihän eläkeläiselle niin paljon enää postia tule. Olin väärässä.

Elämä on aika byrokraattista vanhuksena. On kaikenlaisia tukia, hakemuksia, päätöksiä ja suunnitelmia. On kotihoitoa, veteraanimäärärahaa ja apteekkilaskua. Moni virasto toimii vielä paperisena, eli etanapostia pukkaa harva se päivä postiluukkuun. Onneksi sentään pankkiasiat toimivat helposti verkossa.

On  paljon asioita, joista pitää päättää, kuten hankitaanko turvapuhelin vai selvitäänkö yöhoitajien käynneillä ja ostetaanko vaatteita kylän ainoasta kaupasta vai tilataanko verkosta. Välimatkaa kun on 400 km.

Toisinaan hirvittää vastata puhelimeen, kun näen että tietystä numerosta soitetaan. Mitä tällä kertaa, onko nyt joku iso juttu edessä? Onko mummo joutunut sairaalaan? Vai onko pelkästään se kävelykeppi hukassa?

Toisinaan pitää tehdä konkreettisia toimenpiteitä käteistilivarojen suojelemiseksi ihmisiltä, jotka yrittävät rahallisesti hyötyä muistisairaan muistamattomuudesta. Hienoista lisäpainetta tulee tilitysraporteista maistraatille, etenkin kun niitä tekee oman arjen keskellä läksyjen tarkastamisen ja jauhelihan paistamisen lomassa.

Toisaalta en vaihtaisi kokemusta poiskaan. Ensimmäistä kertaa ikinä olen todella osallinen mummon elämässä. Itsepäinen ja sinnikäs karjalaismummo ei tarvinnut eikä etenkään huolinut apua, kun oli vielä kunnossa. Viihtyikin paremmin omissa oloissaan kissansa kanssa ja sukujuhliinkin matkusti vain pari kertaa koko elämänsä aikana. Hän jäi minulle aina hieman etäiseksi.

Kun lukee tilastoja muistisairauksista, voisi kuvitella, että aika monella meistä on samanlainen tilanne edessään tulevaisuudessa. Tarve lähiomaisen asioiden hoitoon voi iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta esim. sairaskohtauksen muodossa. Yksinelävät ovat tässä haavoittuvaisemmassa asemassa kuin pariskunnat.

Ensi viikolla mummo täyttää 95 vuotta. Hänellä on edessä muutto pois remonttiin menevästä palvelutaloasunnosta. Aikoinaan evakkoon joutunut vanhus joutuu siis vieläkin sopeutumaan johonkin uuteen ja vieraaseen näin korkeassa iässä. Jos hän selviää siitä, selviän minäkin byrokratian koukeroista.

”Jos haluat tehdä jonkun onnelliseksi, 
ole hyvä ja näytä se hänelle. 
Jos haluat antaa kukkasen, 
älä odota, että hän kuolee. 
Lähetä se tänään, rakkaudella. 
Jos haluat, sanot: rakastan sinua 
kotiväelle tai ystävälle 
lähellä ja kaukana. 
Elämässä, siskoni, elämässä. 

Älä odota, kunnes ihmiset kuolevat, 
Rakasta heitä juuri nyt ja näytä, 
että välität. 
Tulet itsekin onnelliseksi 
ja opit antamaan onnea muille. 
Älä käy hautausmailla 
peittämässä hautoja kukkasilla, 
peitä jo nyt sydämet rakkaudella. 
Elämässä, siskoni, elämässä.” 

-Afrikkalainen runo-

Kun maailma kolkuttaa ovellesi

Tässä eräänä päivänä ovikello soi. Oven takana seisoi kaksi kauniisti puettua ystävällisesti hymyilevää naista. Arvasin heti, että he olivat Jehovan todistajia.

Jehovan todistajathan ovat siitä mielenkiintoisia tapauksia, että he menevät aina suoraan asiaan sen kummemmin kiertelemättä ja kysyvät heti jonkin vaikean aloituskysymyksen. Niin nytkin, muistaakseni aloittivat kysymällä mielipidettäni maailmankaikkeuden ja jumaluuden suhteesta.

(Muistan erään kerran, kun lapset olivat vielä tosi pieniä, ja eräs Jehovan todistaja aloitti keskustelun kotiovellamme kysymällä tiedänkö, että kaikki ihmiset joutuvat HELVETTIIN. Pienet lapset jaloissani meinasi mennä pasmat sekaisin.)

Mutta palataanpa ovellani seisoviin todistajiin. Kuten tapanani on, kerroin näillekin naisille ystävällisesti, että perheelläni on oma näkemyksensä uskonasioista ja pysymme kannassamme, joten meitä ei pysty käännyttämään.

Mikä lie minuun iski, sillä en pystynyt vastustamaan kiusausta (se käy yhä vaikeammaksi, mitä enemmän ikää tulee mittariin). Niinpä minun oli pakko jatkaa juttua.

Kun nyt kerta he tulivat ovelleni jakamaan omaa sanomaansa, niin katsoin oikeudekseni antaa vastalahjana palan omaa sanomaani. Lisäsin siis, että näin ulkopuolisena on vaikea ymmärtää jehovien ehdottomuutta ja että toivoisin heille hieman enemmän suvaitsevaisuutta, myötätuntoa lähimmäistä kohtaan ja vähemmän ahdaskatseisuutta.

Naiset tietenkin innostuivat kysymään, mistä olin saanut sellainen käsityksen todistajista, että he olisivat ahdaskatseisia! Totesin, että heidän uskontonsa muun muassa opettaa karttamaan niitä, jotka ovat eronneet seurakunnasta.

Vanhempi naisista vastasi, että he eivät tee päätöksiä elämässään tunteella vaan noudattavat Raamatun oppeja ja että jokainen, joka tulee heidän yhteisönsä jäseneksi, tietää yhteiset pelisäännöt. Tämän tulkitsin niin, että on turha olla yllättynyt poissulkemisesta tai karttamisesta, jos tuleekin toisiin aatoksiin ja päättää erota kirkosta.

Ihmettelin kuitenkin ääneen, että syntyyhän yhteisöön lapsia, jotka eivät millään muotoa itse valitse uskoaan vaan heidät kasvatetaan siihen. Jos nämä lapset jonain päivänä päättävät erota yhteisöstä, heidät kielletään ja omat vanhemmat alkavat karttaa lastaan. Tätä ainakin minun on todella vaikea ymmärtää.

Tähän vanhempi naisista ei osannut vastata närkästyneenä muuta kuin että he perustavat kaiken Raamattuun, ja Raamatussa opetetaan toimimaan juuri näin, karttamaan. Nuorempi nainen painoi tässä vaiheessa katseensa alas ja oli aivan hiljaa.

Tunsin myötätuntoa häntä kohtaan. Mitähän hänen päässään sillä hetkellä liikkui? Tunsikohan hän monta ihmistä, joita tulee karttaa?

Lopuksi vanhempi nainen totesi, että heille on aivan yhdentekevää, miten muu maailma näkee heidät ja pitävätkö muut heitä suvaitsemattomina vai ei. He toimivat omien sääntöjensä mukaan ja sillä sipuli. Tähän totesin, että kunnioitan kaikkien ihmisten uskontoja mutta ajattelen myös niin, että ilman dialogia emme voi oppia mitään toisiltamme.

Toivotimme lopuksi toisillemme hyvät päivänjatkot ja jäin miettimään, oliko kovin järkevää ylipäänsä keskustella naisten kanssa. Aika nopeasti nytkin huomasin, että vastassa on kiviseinä, jonka läpi on mahdoton päästä.

Äidin- tai isänrakkaus on itselleni elämän kantava, lähes pyhä voima ja rakkauden muodoista se väkevin. Kun joku yhteisö pyrkii sen rakkauden murtamaan, jään sanattomaksi.

Koen myös aina hieman pelottavana tilanteen, jossa keskustelun toinen osapuoli on fanaattisen vakuuttunut omasta kannastaan eikä jätä yhtään tilaa muille näkemyksille. Silloin tekee mieli perääntyä ja jättää sanomatta.

Ja silti: jos me kaikki vain vaikenemme suvaitsemattomuuden edessä, miten mikään voisi koskaan muuttuakaan? Etenkään silloin, kun se kolkuttaa kotiovellasi.

Tai allekirjoittaa asetuksen toisensa perään välittämättä niiden maailmanlaajuisista seurauksista…

Päivän paras hetki

Istuin eilen täpötäydessä junassa. Ympärilläni istui minulle tuntemattomia ihmisiä katseet liimattuina läppäreihin ja älypuhelimiin. Itsekin naputtelin työkonettani.

Kuuntelin napit korvilla musiikkia spotifysta. Äkkiä yksi lempibiiseistäni alkoi soida korvissani. Nostin katseen ruudusta ja katsahdin ikkunasta ulos. Silmieni ohi vilisi metsää ja peltoja sekä illan hämärään laskeutuvaa suomalaista järvimaisemaa. Kaunista sellaista.

Minua hymyilytti. Tajusin, että tämä on päiväni paras hetki. Juuri se lyhyt hetki siinä.

Kuuntelin edelleen biisiä ja yritin peitellä hymyäni, koska hullunahan vierustoverit olisivat minua pitäneet, jos olisin istunut virnuilemassa itsekseni. (Niinhän me suomalaiset tehdään, kätketään onnemme.)

Hetkeäni olisi voinut kutsua erilaisten hyvinvointioppien mukaisesti täydelliseksi läsnäolon hetkeksi. Olin keskittynyt siihen mitä tein, kukaan ei häirinnyt minua tai vaatinut jotain ja sain vain olla omissa ajatuksissani. Hyvä biisi oli kirsikka kakkuni päällä.

Päivän paras hetkeni on aina vähän erilainen. Jonain päivänä se on nauruun repeilyä ystävän kanssa, toisinaan sydämen pakahtumista rakkaudesta lapsen halatessa. Joskus saavutan onnen tunteen luistellessani pimeässä illassa, toisena päivänä koen suurta iloa rötköttäessäni torkkupeiton alla sohvalla tehden ei-yhtään-mitään ja jutellen ei-yhtään-kenenkään kanssa.

Keho ja mieli tarvitsevat niin eri asioita eri päivinä. Ilon läikähdys tai onnen tunne tulee yhtäkkiä, kysymättä ja itsestään ilmoittamatta. Kun vain jättää sille oven auki.

Sillä toki onnen tunteen saavuttamisen eteen voi itse tehdä paljonkin. Voi jättää pyykit koneeseen ja lähteä lenkille. Voi jättää olkkarin lattian raivaamatta ja lukea kirjaa. Voi jättää ylityöt tekemättä ja keittää kupin teetä. Tai pitää kotidiscon. Tehdä mitä huvittaa. Raivata kalenterista epämiellyttävät asiat. Kuulostella itseään ja luottaa siihen, ettei maailma kaadu pikkuasioihin.

Kuinka monta asiaa elämässä on loppuviimeksi sellaisia, joihin joku ulkopuolinen sinut pakottaa? Käsi sydämellä. Suurimman osan valinnoista teemme itse. Sitä onkin muuten vaikea myöntää.

Toivottavasti sinun päivässäsi oli tänään paras hetki. Ellei ollut, voisiko sen aika olla nyt?!

Mitä rahalla ei saa

On ollut vuosia, jolloin jouluvalmistelut ja joulun vietto ovat olleet niin intensiivisiä, että joulun jälkeen olen mielessäni tehnyt listan asioista, jotka aion tehdä seuraavana jouluna toisin.

Olen muun muassa päättänyt olla lähettämättä joulukortteja, koska hommaan on mennyt niin paljon aikaa ja energiaa. Aivan turhaa touhua pelata liiman ja glitterin kanssa!

Kerran päätin, että koska pienet lapsemme nukkuivat niin huonosti kyläpaikoissa, niin seuraavan joulun vietämme omassa kodissa vaikka maailma kaatuisi. Olen myös päättänyt, että lahjoja ostetaan seuraavana jouluna paljon vähemmän ja että ensi vuonna syön vähemmän suklaata.

No, seuraavan joulun lähestyessä olen tietenkin aina pyörtänyt pyhät päätökseni. Joulukortit ovat taas lähteneet matkaan, ja joulua on vietetty muualla kuin kotona. Vuosi on pitkä aika unohtaa.

Tänä jouluna päätimme jo hyvissä ajoin, että vietämme joulua mummoloissa eikä kotona. Joulu oli oikein onnistunut ja mukava, vaikka etukäteen haikailinkin hieman kotijoulun perään.

Lanttulaatikon voi ostaa marketista mutta jouluna annettuja halauksia ei. Tämän oivalsin jälleen kerran entistä syvemmin.

Ehkä joulun ei-uskonnollinen tarkoitus on opettaa epäitsekkyyttä kaikissa muodoissa: annetaan lahjoja mutta myös luovutaan jostain, kuten vaikka yöpaidassa vietetystä kotijoulusta, jotta toisille tulisi hyvä mieli. Ja kas, siinä sivussa huomaa itsekin saavansa iloa ja joulumieltä.

Joulun kaunein hetki minulle oli, kun lauloimme joululauluja isäni ja tyttäreni kanssa mummin keittiössä. ”Joulupuu on rakennettu…” Tai se, kun tyttäreni lauloi automatkalla Let It Go:ta soivan lahjakirjansa säestyksellä illan jo hämärtyessä.

Rakkautta, rakkautta.

Jos siis mietin, mitä päätöksiä tekisin ensi vuodeksi tämän joulun perusteella, listani näyttäisi tältä:

  1. Vietä joulua rakkaimpien kanssa, vaikka matkustaminen tuntuisikin etukäteen ajateltuna rutistukselta.
  2. Älä stressaa lahjoja tai ruokia: kaikkea on yleensä riittävästi.
  3. Kun lapsi pyytää pelaamaan Unoa, sano kyllä. Lue oma kirjasi sitten myöhemmin. (Esimerkiksi kymmenen vuoden päästä.)