Märta Tikkanen: ”Miestä ei voi raiskata”

9789520406356_frontcover_final_medium

Kuva: Tammi

Uudenvuoden päätökseni oli yrittää lukea tänä vuonna enemmän kirjoja, jotka eivät ole uutuuskirjoja. Olen nimittäin kirjaston uutuushyllyjen vakiasiakas ja aina etsimässä juuri sitä kirjaa, josta somessa juuri nyt puhutaan.

Ikävä kyllä tämä aiheuttaa joskus tahatonta stressaantumista, sillä pikalainoja en useinkaan ehdi lukea viikossa läpi. Lukeminen alkaa myös tuntua suorittamiselta, kun kirja pitäisi muka ehtiä lukea mahdollisimman nopeasti julkaisemisen jälkeen, jotta tietää mistä puhutaan. Faktaa on sekin, että minulta on jäänyt lukematta paljon klassikkoteoksia tai ylipäänsä vanhempaa laatukirjallisuutta.

Niinpä olen nyt vaellellut enemmän kirjaston peruskirjahyllyjen äärellä ja etsinyt sieltä jotain mielenkiintoista. Ja kas mitä löysinkään! Märta Tikkasen klassikkoteoksen ”Miestä ei voi raiskata” vuodelta 1978. Ja mikä hassuinta kirja on ajankohtaisista ajankohtaisin, koska siitä on otettu uusintapainos tämän vuoden helmikuussa – ja koska #metoo.

A6E4EF5F-DB38-4EA7-ADCB-C9120F964790

Ja huh minkä lukukokemuksen kirja tarjoili! On niin palkitsevaa lukea teosta, jonka julkaisemisesta on yli 40 vuotta, mutta joka on kertakaikkisen uskottava, ajankohtainen, ajaton ja palkitseva. Tikkanen kattaa pöytään täydellisesti napakymppiin osuvia kuvauksia naisen ajatuksista ja paikasta patriarkaalisessa yhteiskunnassa.

Kirjan tapahtumat lähtevät vyörymään, kun 40-vuotias eronnut yksinhuoltajaäiti Tova raiskataan tanssiravintolaillan päätteeksi. Loukattuna ja satutettuna kotiin hoippuva Tova päättää heti kostaa teon raiskaajalleen. Hän alkaa suunnitella kostoa ja päättää, että öykkärimäinen raiskaajamies saa vielä tuta nahoissaan, miten nöyryyttävää raiskatuksi tuleminen on ja miten julmalta toisen suorittama seksuaalinen alistaminen tuntuu.

Tekoa suunnitellessaan Tova käy samalla tunnemyrskyinä läpi koko elämäänsä ja päättynyttä avioliittoaan sekä avioliiton ulkopuolisia suhteitaan. Avioliitossa on vallinnut tyypillinen perinteinen vallanjako, jossa nainen tekee kotityöt ja mies tuo kotiin suuremman tilipussin. 

”Eikä Tova pysty saamaan häntä käsittämään ettei maailmassa ole mitään väliä sillä kuka tekee mitäkin ja kenellä on suurempi palkka ja suurempi unentarve ja enemmän syytä kuunnella uutiset rauhassa ja lukea lehtensä ja tietää mitä maailmassa tapahtuu. Ettei siitä lainkaan ole kysymys.
Että tärkeä on tämän kaiken taustalla oleva asenne. Että se joka ei piittaa toisen ajasta ja siitä mikä toiselle on kipeää. Ei piittaa myöskään. Siitä toisesta ihmisestä.”

Useammin kuin kerran kirjaa lukiessani ajattelin, että tällaistakö tämä 70-luvun meno naisia kohtaan oikein oli, jestas sentään, en olisi kestänyt päiväkään. Ja useammin kuin kerran ajattelin, että eipä ole moni asia muuttunut 40 vuodessa ja että miten ihmeessä teos voi olla vieläkin näin ajankohtainen ja tuore. Aika mahtava saavutus yhdeltä ja samalta kirjalta!

Valitettavasti maailma ei ole vieläkään valmis ja tarvitsemme juuri tällaisia teoksia näyttämään, miten moninainen ja hauras on naisten ja miesten välisen vallan tasapaino. Vaikka tasa-arvon rintamalla on menty suuria harppauksia eteenpäin esimerkiksi työelämässä, on seksuaalisen hyväksikäytön valta edelleen hyvin vahvasti miessukupuolen käsissä eikä siihen liittyvistä ongelmista voi koskaan puhua liikaa.

Tikkasen teoksesta nousi aikoinaan kohu, koska se ravisteli niin voimakkaasti ja avoimesti patriarkaattia ja nosti keskusteluun raiskaukseen liittyvän vallankäytön. Sittemmin tasa-arvo on nytkähtänyt hieman eteenpäin ja miehen raiskaamisesta on tullut rikos.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata
Suomennos: Kyllikki Villa
Tammi/Suuri Suomalainen kirjakerho 1978
Uusintapainos Tammi 2019

Mainokset

Cecilia Samartin: ”Kirottu kauneus”

Kirottu-kauneus_3D.pngKuva: Bazar Kustannus

”Miehet puhuivat kieliä, joita hän ei ymmärtänyt, punanenäiset miehet joiden suusta valui sylki, karvaiset miehet joilla oli leveät lihaisat selät, ja laihat miehet joilla oli roikkuvat kivekset. Jotkut olivat niin vanhoja että tarvitsivat kepin, toiset niin nuoria että heidän poskensa olivat edelleen untuvaiset. Ja sitten oli aina neula.”

”Kirottu kauneus” ryömii salakavalasti ihon alle. Sen kieli on kevyttä, soljuvaa, ohutta kuin unelma. Se ei revittele eikä kerro kaikkea kauheutta heti. Silti huomaan lukevani kirjaa lihakset jännittyneinä, jotain pahaa tapahtuvaksi odottaen. Ja tapahtuuhan sitä.

Cecilia Samartin on valinnut kirjansa aiheeksi ihmiskaupan, naisiin ja lapsiin kohdistuvat globaalit orjamarkkinat. Miehet näyttäytyvät kirjassa julmina, armottomina, väkivaltaisina saalistajina ja alistajina. Heidän armoilleen joutuneet tytöt – lapset – yrittävät vain selviytyä mahdottomasta. Heidän ihmisyytensä joutuu niin kovalle koetukselle, että he ovat vaarassa kadottaa itsensä. Lukijaa kirja ei päästä helpolla.

”Kultainen neste kieppui Inesan suonissa ja lämmin pistelevä rakkauden joki virtasi hänen lävitseen. Hän leijaili avaruudessa ympärillään miljardi tuikkivaa tähteä ja planeettoja, jotka hehkuivat kuin valtavat sateenkaaren väreissä kimaltelevat ilmapallot. […] Tähän mystiseen usvaan kietoutuneena kaikki oli kaunista, mutta kun verho nousi ja demonit luikertelivat takaisin Inesan aivoihin, hän muisti Billyn ja tytön, jonka Billy heitti junasta ja pitkän laivamatkan meren yli iltahämärässä.”

Kirotussa kauneudessa on toivoa, joka kumpuaa tyttöjen yhteisestä tahdonvoimasta ja solidaarisuudesta. On myös hyviä ihmisiä, jotka haluaisivat auttaa mutta jotka eivät vaikeassa tehtävässä onnistu: olosuhteet ovat yksinkertaisesti liian ankarat. Kirja avaa myös hienosti sitä, miten rikkinäisten ja köyhien perheiden lapset ovat tietyissä maailmankolkissa suuressa vaarassa päätyä orjabisneksen uhreiksi.

Tämä kirja tuli ahmaistua parissa illassa: se imaisi mukaansa. Kun viimeinen sivu on nyt luettu, ei epämukava olo, joka on ollut päällä koko lukemisen ajan, katoa minnekään. Samartinin kirja on hyvä muistutus siitä, ettei riitä että omassa kuplassa on kaikki hyvin. Orjuutta vastaan taistelu ei ole todellakaan ohi, eikä lasten ja naisten asema maailmassa ole edelleenkään kovin turvattu.

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus
Suomennos: Kristiina Vaara
Bazar Kustannus 2018

Helle on parasta mitä naiselle voi sattua!

Helle väsyttää ja hikoiluttaa, mutta on sillä yksi aivan mainiokin seuraus. Väitän, että helle on parasta mitä naiselle voi tapahtua!

Helle nimittäin pakottaa hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. 

IMG_6286.JPG

Ensimmäisinä hellepäivinä saavuin lasten kanssa uimarannalle sivistyneesti pukeutuneena. Vaatteiden alla minulla oli uikkarit, mutta en tainnut ekalla kerralla edes käydä kastautumassa. Aika moni muukin äiti näytti valinneen saman linjan päätellen siitä määrästä täyspukeutuneita naisia, joita rantavedessä lasten perässä kahlasi. Jos joku nainen uskaltautui uimaan niin sitten vähintään verhoutuneena sukelluspukua muistuttavaan uima-asuun.

Kroppani bikinikuntokampanja oli mennyt minulta tänäkin vuonna ohi, joten vatsa pömpötti, ja taisi niitä ihokarvojakin näkyä siellä sun täällä (niin kuin meistä jokaisella taitaa näkyä, ellei ole käynyt uimassa saavillisessa vahaa).

Vesi alkoi kuitenkin vetää niin paljon puoleensa, että aika nopeasti jätin rannalla kökkimisen ja sukelsin veteen – ja siitä alkoi minun ja järven tämän kesän pituinen rakkaustarina. Veden jumalaisessa viileydessä on ollut taivaallisen ihanaa lillua ja virkistyä joka päivä.

Jos aluksi vielä mietinkin, peittääkö uimapuku epätäydellisyyteni ja miltä se takapuoleni nyt oikein näyttää, päivä päivältä nämä ajatukset alkoivat jäädä enemmän ja enemmän taka-alalle.

Nyt kun lähden rannalle, voin hypellä pää edellä laiturilta veteen välittämättä siitä, miltä näytän tai miellyttääkö näkymä muita rannalla olijoita. Enhän ole rannalla esittelemässä itseäni vaan nauttimassa lämmöstä ja veden suomasta virkistyksestä sekä pitämässä hauskaa.

Kesän rennoimmat ja hauskimmat hetket olen viettänyt lasten kanssa juuri vedessä: Aamu-uinnilla hiljaisella järvellä, kun muita uimareita ei vielä näy. Uimapatjalla rinnakkain polskien tai hyppylaiturilla veteen pomppien. Mitä kaikkea olisinkaan menettänyt, jos olisin miettinyt jotain niin triviaalia kuin ulkonäköasioita, kun eteeni on tuotu tarjottimella pelkkää kultaa!

Nautitaan siis luonnonvesistä niin paljon kuin pystytään. Ei ne kalat katso! Ja pidetään luonto puhtaana, jotta tätä ihanuutta on tarjolla vielä jatkossakin.

Onnea on… epätäydelliset hetket

IMG_5050.JPG

Eilen paljussa lilluessa tuli keskusteltua viisaiden naisten kesken monesta asiasta ja muun muassa siitä, postasimmeko kuvia lapsista someen tänä koulunpäätösviikonloppuna.

Aika houkutteleva tilanne nimittäin äiti-ihmiselle, kun lapsi on kerrankin hiukset täydellisesti ojennuksessa juhlavaatteet päällä ja kädessä ihanan värikäs askartelu ja  todistus!

On aivan inhimillistä, että vanhemmat riemuitsevat lastensa onnesta ja saavutuksista, ja toki niitä haluaa somessa jakaa. Kyllä iloita saa ja ilon saa näyttää.

Jos lapsi vielä kaiken kukkuraksi saa stipendin, vanhemman täyttää sellainen ylpeys ja riemu, että siinä ei tarvitse kahta kertaa miettiä, painaako postausnappulaa vai ei. Se, että läheskään kaikki lapset eivät stipendejä saa, ei pitäisi olla esteenä sille, että iloitaan niiden puolesta, jotka stipendejä saavat.

Omalla kohdallani kävi niin, että päättäjäispäivään osui myös kurja selkkaus lapsien kanssa. Sanottakoon nyt vain, että tilanteeseen liittyi sekä kyyneliä, kiukkua että muutama vihainen whatsapp-viesti lapselta.

Tilanteen jo laannuttua, istuessani sängyn laidalla silittelemässä vielä vähän surullisen lapsen selkää, mietin, onko kenelläkään muulla juuri tänään tällaista? Olenko ainoa, jonka lasten koulun päättäjäispäivä ei ollutkaan täydellinen, täydellinen kuin… niin, somepostaus?

Saattaahan olla, että muissakin perheissä käytiin tiukkoja keskusteluja, tiuskittiin tai jopa riideltiin.

Saattaahan olla, että täydellisen päättäjäispäiväkuvan saamiseksi jouduttiin joissain perheissä käyttämään lahjontaa tai tavallista tiukempaa tekstiä.

Saattaahan olla, että en ollutkaan ainoa, joka tunsi päättäjäispäivänä myös sellaisia tunteita kuin suru ja ärtymys.

Jos miettii vaikka ylioppilasjuhlia, niin nekin voivat olla aikamoinen aikapommi, kun vaikkapa uusperheiden exät ja nyxät kokoontuvat saman katon alle. Sekaan vielä riidoissa olevat tädit tai alkoholiongelmasta kärsivät sedät  – sitten vain skål ja koetetaan selvitä päivästä!

Kurjia tuntemuksia ei yleensä halua someen jakaa. Silti ne kuuluvat elämään kuin hyttyset kesään. Jos alamme muodostaa käsityksen elämästä somepostausten perusteella, saamme liian mustavalkoisen kuvan. Tämän yritän muistaa, kun selaan kuvia täydellisistä hetkistä.

On onni, jos saa elää täydellisiä hetkiä. On myös onni, jos saa elää epätäydellisiä, rumia ja inhottavia hetkiä mutta selviää niistä.

Epätäydellisten hetkien jälkeen ne paremmat hetket tuntuvat ihan täydellisiltä.

Somepostauksen arvoisilta.

Ja yhtäkkiä hän ei ole enää täällä

Kurkistan hoitajien taukohuoneen ovelta sisälle. Hoitajat kääntyvät katsomaan minua kysyvästi. Kysyn oikeaa huoneen numeroa haparoivasti. Mitähän tässä tilanteessa kuuluisi sanoa, huomaan miettiväni.

Hoitaja ohjaa minut huoneen numeron 2 ovelle. Asettelen matkalaukkuni  seinän viereen ja desinfioin kädet. Hengittelen pari kertaa syvään ja yritän hillitä käsieni vapinan. Sitten astun sisään hiljaiseen huoneeseen.

Vuoteessa hän lepää. Nukkuu syvää unta silmät vähän raollaan. Hänen ihonsa on lämmin kun kosketan sitä. Sanon: ”Hei, arvaapa kuka tuli käymään”. Ääneni on ohut ja hauras pikkulapsen ääni.

Istun hänen vierelleen. Silittelen käsivartta. Pidän suonikasta kättä hetken omassani. Peittelen hartioita peitolla. En halua, että häntä paleltaa.

Happiviikset sirisevät, muuten on aivan hiljaista.

Avaan yöpöydän laatikon: siellä on rannekello ja villasukat. Kello on pysähtynyt aikaan 15:18. Katson seinäkelloa: se näyttää 15:18. Katson rannekelloa kummissani. Sekuntiviisari ei hievahdakaan.

Hoitajat tulevat kääntämään nukkuvaa eri asentoon. Menen vessaan itkemään enkä osaa sanoa mitään. Seuraavalla kerralla pystyn jo seisomaan vierellä katsomassa. Minua liikuttaa se, miten hoitajat juttelevat kuin hän kuulisi kaiken.

Hoitajien poistuttua näppäilen puhelintani ja löydän googlesta laulun sanat. Laulan Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Ääneni katkeaa yhä uudelleen. Jatkan loppuun saakka.

Hoitaja koputtaa ja kysyy, haluanko syötävää. Hän katsoo minua äidillisesti, kun kieltäydyn ruoasta. Suostun ottamaan mieliksi lasin mehua. Lihakeittoa en saisi kurkusta alas.

Istun taas. Muistan, miten halusit aina kaupasta tuomisiksi Ilta-Sanomat. Avaan sovelluksen ja luen ääneen pari uutista. Ruotsin prinsessa Madeleine on saanut kolmannen lapsen. Kuvittelen, mitä hauskaa sanoisit uutisesta.

Käyn myöhemmin juttelemassa hoitajan kanssa tilanteesta. Näen hänen katseestaan sen mitä haluan tietää. Päätän tulla aamulla aikaisin uudestaan.

On ilta ja aika lähteä. Silitän olkapäätäsi. Kuiskaan hyvästit ja toivotan hyvää matkaa.

Kuljen sumuisin silmin hotellille. Syön päivän ensimmäisen aterian ja soitan muutaman puhelun. Itken suihkussa. Sitten painan pääni tyynyyn ja sammutan valot.

Havahdun pimeässä, kun puhelin soi. Ehdin vain ajatella, että nyt se tapahtuu. Hoitaja tarkistaa henkilöllisyyteni.

Ja yhtäkkiä hän ei ole enää täällä.

IMG_4163

 * Omistettu mummoni (1922-2018) muistolle *

Ratkaisut ihan jokaiseen jouluongelmaan, tässä ole hyvä

Muutamakin tuttu on kysellyt, että olenko lopettanut tämän blogin kirjoittamisen. No juu, enpä ole tosiaan kovin ahkerasti tänne kirjoitellut. Mutta se johtuu siitä, että olen kehitellyt teorioita ihmisiä tarkkailemalla ja lopputuloksen tarjoilen tässä nyt juuri sopivasti ennen joululomia.

Eli tässä ilmaiset ratkaisut lähes jokaiseen jouluongelmaan sekä sulle että mulle, pilke silmäkulmassa kuten aina!

Käydääs ensin sen kimppuun, että ihmiset valittavat juuri nyt kiireestä ja stressistä ja siitä, kun eivät ehdi joka paikkaan (havainnot kerätty pääasiassa somesta eli todella luotettavalla tasolla vetelen). No ratkaisuhan tähän on yksinkertaisesti se, että pitää vähentää sitä tekemisen määrää. Piste.

Pitääkö tämä loistoajatus paketoida johonkin hienoon konmarityyppiseen ideologiaan ja tarjoilla kuvakirjan sivuilla upeiden maisemakuvien kera? Vai miksi fiksut ihmiset eivät tunnu tajuavan, että jos päivän täyttää aamusta iltaan täyteen kaikkea menoa ja tekemistä, niin tietenkin sitä väsyy? Oikeasti tyypit, tämä asia on ihan helppo ratkaista. Sinä päätät kalenteristasi. Sinä päätät elämästäsi.

Ja sitten se toinen näkökulma asiaan: jos sulla on kiire, sulla on todennäköisesti elämä. Jos on kiire viemään lasten opettajille muistamisia, niin olet sitä onnekasta porukkaa, joka on saanut lapsen ja sen mukana lapsen ehdottoman rakkauden. Jos pistelet menemään hiki otsalla tavaratalon käytävillä etsien joulusinappia, niin et ainakaan makaa vakavasti sairaana pitkäaikaissairauden osastolla. Ja jos tulee stressi kuusen hakemisesta tai kinkun metsästämisestä, niin sulla on kuitenkin rahaa ostella kaikkea. Joten älä valita ihan hirveästi.

No sitten joka toista vissiin ottaa päähän se, kun ei saa viettää joulua toivomallaan tavalla tai ainakin ne anopin tuputtamat lipeäkalat ärsyttää. Tähänkin ratkaisuksi pikavisiitti leipäjonoon, lasten sairaalaan tai esim. Helsingin rautatieaseman hämäriin nurkkiin, joissa majailee (todennäköisesti laittomia) maahanmuuttajia ja kerjäläisiä. Aika hyvin on asiat sulla, kun ainoa murhe on joulupöydän vääränlainen sienisalaatti tai se, mennäänkö joulusaunaan toivomaasi kellonaikaan.

Sitten lopuksi: tonttuovi. Jos et halunnut tehdä tonttuovea, se ei haittaa. Jos et ehtinyt tehdä tonttuovea, sekään ei haittaa (eikä se oikeastaan edes kiinnosta ketään). Jos teit tonttuoven ja tuli stressi: aloita lukemaan tätä postausta ihan alusta. Problem solved – hyvää joulua!

Kesätyöntekijä kertoo kokemuksistaan

Sari on työskennellyt tänä kesänä 2,5 kk:n ajan lasten kesäviihdyttäjänä. Tänään Sari viettää viimeistä päivää kesätyöntekijän pestissään.

”Matkaan on jäänyt mukavia muistoja ja hassunhauskoja kommelluksiakin, joista on selvitty huumorilla”, Sari muistelee kulunutta kesää. ”Yhtenäkin päivänä lapset tappelivat melkein koko päivän – siinä meinasi jo hymy hyytyä minultakin”, Sari naureskelee.

Sari on kuitenkin jo kokenut kesäviihdyttäjä, sillä takana on jo monta kesää lasten seurassa. ”Huomaan kyllä heti, kun pieni rauhoittuminen tabletin äärellä on tarpeen.”

Suomessa on poikkeuksellisen pitkä kesäloma kouluista, ja kysyntää Sarin kaltaisille lasten kesäviihdyttäjille on lähes joka kunnassa. Osan kesästä Sarinkin lapset viettivät mm. koulun kesätoiminnassa ja isovanhemmilla, mutta ison osan ajasta vastuu on kesäviihdyttäjillä.

Mahtuiko kesään mukaan suuria yllätyksiä? ”No, kyllähän se yllätti, miten ihmeen monta kertaa sitä ruokaa sai olla kokkaamassa, kun lapsethan ovat nälkäisiä viettäessään paljon aikaa ulkona. Ei siitä olisi ehkä selvitty ilman satunnaisia aterioita kodin ulkopuolella”, Sari huokaisee.

Entä syksyn suunnitelmat, mitä on edessä kesäpestin jälkeen? ”Odotan innolla ihan tavallista arkea. Sitä, ettei tarvitse aamusta iltaan keksiä tekemistä. Ja sitä, että lapset myös nukahtavat illalla aikaisemmin. On aika monta Netflix-sarjaa jäänyt katsomatta.”

Kiitos Sari hyvästä työstä ja ensi kesänä taas nähdään!